sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kerro minulle jotakin kaunista

Valvomisia. Heräämisiä. Aina on yhtä pimeää, eikä voi olla varma mikä aika on kun herää, vai nukkuiko ollenkaan. Pimeyden takaa löytyy yhä edelleen pimeyttä ja maailma, yksinäinen kaupunki yksinäisine ihmisineen. En uskalla avata verhoja vaan pidän maailman poissa kodistani, vaikka samalla pelkään että se on kadonnut.

Olen juonut ja juopunut, mutta en vain jaloviinasta. Elämässä on ollut jotain muutakin juovuttavaa. Tutut muuttuvat tuhkaksi tai kovenevat pikkuhiljaa kiviksi. Mutta silti meistä löytyy pehmeitä kohtia joista voi saada kosketuksen sieluun. Olisipa se hyvä kosketus joka tulee lähelle. Kunpa kuulisin jotakin kauniita sanoja minulle.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Äidittömät lapset

Olenko kertonut että minulla on äiti? En puhu siitä yleensä mielellään. Parasta on silloin kun en muista tai kuule koko henkilöstä mitään.

Minun äitini on ikävä ja paha ihminen. Käynti hänen luonaan myrkyttää mielen ja kehon pitkäksi aikaa. Tulee niin likainen ja itseinhoinen olo. Toivon niin kovasti etten olisi hänen kaltaineen, mutta onko minulla toivoa, jos olemme verisukulaisia?

Muiden ihmisten seurassa huomaan sen joskus. Että heillä on perhe ja sukua, he puhuvat heistä kuin rakkaistaan ja lähimmäisistään. Silloin ymmärrän erilaisuuteni. Minä olen yksin, minulla ei ole sukua tai perhettä. Olen vain minä ja kissa. Minun kissani oli hyljätty, minä hylkäsin muut. Me orvot kuulumme yhteen, meidän on parempi olla yksin yhdessä kuin muiden kanssa.

torstai 26. joulukuuta 2013

Rakkaus on yksinäistä

Rakkaus on niin yksinäistä puuhaa. Ei sitä koskaan saa sopivasti ja takaisin samalla mitalla. Rakkaus on niin turhauttavaa. Ei sitä voi mennä hakeman ulkoa ja kasata sylin täyteen kuin polttopuita, kantaa sisälle ja lämmittää itseään. Kun ei voi edes sanoa kenellekään että rakastaa, vaikka rakastaisi ihan helvetisti. Ei voi sanoa kenellekään, että anna kun katson sinun kauniita kasvoja niin että ne syöpyvät mieleeni kuin ne olisi juuri minun rakkaani kasvot, ne jotka näen lopun aikani aamuisin vierelläni.

Joskus sitä tunnetta ei vain jaksa enää pidätellä sisällään ja huutaa sen ulos. Ja kaikki vaikenee ja kääntää katseensa hämillään pois. Ja hän jolle sanat oli tarkoitettu, avaa silmänsä ja näkee ensi kertaa. Sitä ennen hän oli katsonut, mutta ollut näkemättä. Nyt hän hämmästyy ja poistuu paikalta. Et näe häntä enää koskaan.

Sitä voi vain rakastaa ihan muuten vaan, yleisesti, etäältä ja hellästi. Mutta vaalia sitä ikuisena salaisuutena.


Erään rakkauden toive: älä vielä katoa! Minä ja Ville Ahonen "Mia"

tiistai 17. joulukuuta 2013

Silloin ennen kun oli elämä

On kuin aikani olisi pysähtynyt jo joskus 12 vuotta sitten. Säästän kai jotakin seuraavaan elämään. Olisiko arjen siirtäminen jonnekin toisaalle helpompaa? Olen niin väsynyt siihen että joskus olen olevainen, mutta niin usein edelleen olematon, näkymätön. Hymyt ja tervehdykset menevät minun ohitseni, jollekin toiselle. Minulta kysytään jotain, mutta vastaustani ei kuunnella tai huomioida. Puhun seinille. Lävitseni kävellään.

Kaupungin läpi kuljetaan, ei sinne jäädä, ei se halua minua. En löydä täältä rakkautta.

Voiko sitä olla niin yksin, ettei minulle ole edes Jumalaa?


Niille Jotka Kulkevat Yksin: Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo "Mene säkin sisään"

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Silloin kun kuu ulvoo, on minun mentävä

Meillä on ollut viime aikoina tyttöjen kanssa niin kivaa. Ollaan juhlittu, ikäännytty ja pidetty minifestareita juoksemalla kaupungin keikoilla ja baarien vessoissa. Nyt särkee jalkoja, koskee selkään, väsyttää ja paleltaa. Jossakin vaiheessa hauskuus kääntyi kuitenkin taas siihen tyhjyyteen, jota minun täytyy välttämättä kuljettaa mukanani. Sitä mukaa kun kuu täyttyy, täyttyy minun mieleni melankolialla. Siellä muitten keskellä huomaan olevani niin yksin. Joku puhuu, joku laulaa, joku soittaa ja minä täytyn ikävälläni. Täytyy juosta mäelleni olemaan yksin. Yhä ja edelleen yksin.


Musiikkia kuulle: Pekko Käppi "Anna orjan ulvoa kuuta"

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Rakastan enemmän kuin vähemmän

Lähdin käymään toisessa maakunnassa humanistien luona. Talvipäivä kulki niin kauniina vierellä. Siinä oli rikkumattomuutta, herkkyyttä, matalalta kulkeva aurinko silmiä kirveltävänä kirkkautena, avoimen veden päällä tanssivia haituvia.

Näin kauniin päivän pystyi olemaan vain onnellinen, täynnä hyvän hetkiä ja murusia. Juuri nyt uskon että hyvä löytää hyvän luo. Monen luokse on jo joku löytynyt, väijyn omaa hetkeäni.

Kiemurtelen herkkänä, odottaen, kosketusta vailla. Aikani kuluu tahmeana, hunajaa tihkuvana ja hinkkaavana, liian hitaana. Mietin onko minullekin olemassa vielä elämää ennen kuolemaa? Rakastan paljon enemmän kuin vähemmän.







perjantai 29. marraskuuta 2013

Voiko kuolleet elää uudelleen?

Ovellani oli käyty sillä aikaa kun olin ollut poissa. Postiluukusta oli tiputettu lappu, jossa tahdottiin pohtia kuolleitten elämää. No jos joku haluaa tietää mielipiteeni asiasta, toivoisin kyllä että kuolleillekin annettaisin joissakin tilanteissa mahdollisuus. Tiedän millaista on suoriutua elämästä miten kuten sattuu ja huomata sitten että se päättyikin. Siinä välissä unohtui elämä.

Jonkinlaista loppuvuoden pyrähdystähän tässä on kovasti yritetty. Ne päättyvät aina siihen, että joku meistä naisista juo vähän liikaa. Mutta mitäpä me emme naisten kesken antaisi toisillemme anteeksi. Alitajunta tahtoo jyllätä ja tuo uniin eläimellisiä ajatuksia. Sitten on tätä pimeyttä, utuisia ajatuksia ja vähäisiä öitä. Enkä mä oo mikään mies, mutten kyllä myöskään nainen.

Minut on tänä vuonna todettu kaupungin parhaimmaksi poikakaveriehdokkaaksi sekä turvallisimmaksi ryyppykaveriksi. Arvostan kovasti näitä tunnustuksia, mutta jotakin tuntuu vielä puuttuvan. Naisellisuuteni on kovasti hukassa.






torstai 14. marraskuuta 2013

Eikä vieläkään ole perjantai

Alkuviikon alistuminen ja kuoliaaksi ikävystyminen on pikkuhiljaa kypsynyt kovuudeksi ja uhmakkuudeksi. Aioin selättää, tai no ainakin selvitä, tämän kuukauden. Siihen vaaditaan kuitenkin jonkinlaista viekkautta ja suunnitelmallisuutta, suuren ikävän unohtamista.

Toteamme kohtalontoverini kanssa että naiseutemme tarvitsee naisten parantavaa piiriä, laastaria ja runsaskätisesti punaviiniä. Onneksi asioita tosiaankin voi ehkä korjata näinkin yksinkertaisin konstein. Todellisuus on jotakin muuta. Laastarilla tarkoitamme sekä henkistä laastaria, mutta myös fyysistä, sellaista korvikemiestä sen menettämämme tilalle. Tuollaisen laastarin hankkiminen ei välttämättä ole niin helppoa, mutta lähes pakollista.

Olen yrittänyt hakea tämän päivän oikeaa asennetta tähän asiaan. Siinä on auttanut Mr. Rollins. Sen jutut on sellaista aivonussintaa minulle ja saa hieman tärisemään. Ja niin, viime yönä suunnittelimme unessani rikosta Johnny Deppin kanssa. En melkein malta odottaa ensi yötä ja sen vierailevia tähtiä. Jos nyt sitten saan edes nukuttua.

Marraskuun ja sen mustien ajatusten selettämiseen: Rollins Band "Tired"

tiistai 12. marraskuuta 2013

Mustista päivistä ja niiden jäljistä

Marraskuu on lyhyitä öitä, joissa on paljon heräämisiä. Lähden ulos vasta pimeällä. Kuu on täyttymässä ja totean sen hyväksi. Se tietää lisää valvomista ja öistä murehtimista. Lähikaupassa joku pysäyttää ja kysyy muistanko minä hänet. Muistanhan minä kun vähän mietimme. Selviää että hän, siis joku jonka melkein tunnen, asuu jossakin minun lähellä. Täytyy siis alkaa tarkkailemaan ympäristöään, kun lähtee ostamaan lähikaupasta lohturuokaa ja olutta.

Lähiöpubissa on karaoke-ilta. Ulos kuuluu Juicen Musta aurinko. Hetken aikaa tunnen kaipausta mennä istumaan ravintolaan, piiloon oluttuopin taakse, otsa kiinni pöytään. Juice tiesi nämä jutut. Sen sanat menee syvälle, luuhun asti. Kaikesta huomaa miten marraskuu on ottanut salakavalasti tiukan pihtiotteen. Sellaisen jossa tahtoo alistua, ahdistua, henki ei kulje ja ajatuksetkin hautautuu mustan pilven taakse.

Unessa hyppään Arnold Schwarzeneggerin syliin ja hän kantaa minut ulos kirkosta. Mietin siinä sylissä, että olen tavattoman paljon painavampi kuin ne naiset, joita hän yleensä kantaa käsivarsillaan. Arnold ei mainitse siitä, vaan kantaa minua vakaasti. Hän kuitenkin tunnustaa olevansa joskus yksinäinen. Minä niin ymmärrän häntä. Me kaikki olemme yksin marraskuussa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Toiseus on meissä poikkeavana

Se tunne kun toiseus erottaa.  

Voin olla täällä päiväkausia yksin. Ja joka solullani kaipaan jotakin toista ihmistä ja itsessäni jotakin toiseutta.

Joskus, tai minun kyseessä ollessa -  lähes aina, mietin mitä me olemme ja mitä me emme ole. Mikä meitä erottaa ja yhdistää. Olemattomuus kulkee meissä häilyvänä ja samalla vahvana. Kaiken aikaa toivon pienesti olevani joku muu, se joku toinen joka on niin toista. Ja samalla tiedän että minussa on syvää hyvyyttä; puhdasta, oikeamielistä ja hetken se kantaa minua. Tunneäly joka minussa ymmärtää muita, sumenee kuitenkin kun täytyisi ymmärtää itseäni ja omaa tunteideni kohdetta. Mieleni on yhtä pimeä ja harmaa kuin marraskuu. Olen siis onnellinen koska olen onneton. Kaikki onkin lopulta hyvin ja niin kovin tavanomaisesti minulle.

Oleminen ja olemattomuus, toiseus, poikkeavuus ja katoavaisuus. Olen miettinyt viime aikoina omaa kuolemaani, koska näin marraskuussa Kuolema on niin läsnä. Tein itseni kanssa sopimuksen odotettavissa olevasta kuoliniästäni ja olen nyt rauhallinen ja tyytyväinen. Olen sinut kuoleman kanssa. Mutta ennen kuin kuolen, aion ajatella sinua. Ajattelen sinun kaikkia puoliasi, kaikkea. Olen olematta.

Niille toisille ajatuksille: The Stooges "Dirt"

lauantai 2. marraskuuta 2013

Di anima et di corpo

Monta päivää olen kipuillut päästä jalkoihin. En ole ehtinyt ajatella ja löytää sen syytä. Nyt kipu on löytänyt paikkansa ja yritän keskittyä sen poistamiseen. Fyysisen kivun kanssa en toivottavasti ehdi miettiä liikaa henkistä tuskaani, sielun ikävääni. Tai sitten niistä kasvaa yksi iso yhteinen tuska, jota en saa pois.

Olen kuitenkin kiitollinen tästä kivusta. Se on todellista, läsnäolevaa, jotakin minussa olevaa ja minusta tulevaa. Kuolleiden päivänä on hyvä tuntea juuri näin.

En usko että on toivoa. On vain loputonta turhaa odotusta.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Jotakin punaista

Viimeiset puunlehdet satavat pois. On harmaata, ahdistavaa, pyörryttävää ja minä kovin kaukana naisellisesta. Laitan päälleni jotakin punaista, jotta jossakin olisi lämmintä ja hehkuvaa. Yksi viikko voi sekä kestää kauan, että niin vähän aikaa ja jotakin silti muuttuu.

Olin viikonloppuna loputtomalla matkalla sinne ja takaisin. Se oli kovin väsyttävää ja pieni ihmissyöjä puri minua. Etäisyyden turvin päätin kylmettää hieman sieluani ja ajattelin etten välitä, unohdan tai annan asioitten mennä omalla painollaan. Löysin kuitenkin palattuani jotakin odottamisen arvoista. Tuolla jossakin on kohtaamisia, ihmisiä, lämpimiä käsiä ja ikävää. Minä haluan eksyä sinne, jonkun  luokse. Ehkä painaudun vielä tämän kerran syliin, vaikka kadun sitä jo nyt. Se kadonnut nainen minussa vaatii sitä ja olen kai sen sille velkaa.


Pimeille ja ikäville syksyn illoille: Her name is Calla "Condor and River"

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Miten vapautua lihan himosta, osa I

Millainen outo ilma, valo, aika, viikko ja mieliala. Elämä on kuin kummallista unennäkijän harhailua, ehkä jopa jonkun toisen. Pelkästään ihmisten liike, oma liike tai liikkumattomuus saa minut pahoinvoivaksi.

Vain muutamassa päivässä olen ehtinyt hajota ja ehkä koota taas itseni. Juuri kun viikonloppuna olin saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan ja tavoitteen elämälleni, heittää kohtalo eteeni Kiusauksen. Se nappaa minut kahvilan ovelta mukaansa, tarjoaa kahvit ja seuransa. Vaivoin pystyn jättämään sen sinne kahvilaan, sillä ei tässä kaupungissa ja minun elämässä tapahdu tällaista. Pelkkä ajatus sekoittaa pääni.

Mutta Kiusaus kulkee ajatuksissani ja palan hitaasti himoni vallassa, olen mieletön. Lopulta luulen seonneeni lopullisesti, kuvittelevani jo tämän kaiken, eläväni omaa mielikuvitusmaailmaani totena. Sitten näen Kiusaukseni kävelevän kadulla, tuijotellen ajatuksissaan loskaista katua, pieni hymynkare huulillaan. Ketä se ajatteli silloin? Kenen luona se yönsä viettää, kenet vetää vierelleen? Voi Kaunis Kiusaukseni, aarteeni, mikä onni että olen turvassa, että se ei voi nähdä minua.

Tänään olen siis tyyni. Olen saanut taas mielenrauhani.


Unennäkijöille: Her Name is Calla "Dreamland"

".. Can I worship your body?
Live inside your skin?..

..I did what you asked me. 
Now I'm not sure that you ever spoke to me at all.."

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Varjomaiset muodostelmat ympärillä


         halu

        = toiveajattelua asiaintilain muutoksista


Miten kukaan saattoi ajatella, että lopulta aika kuluttaisi pois menneen?
Että aika virtaisi kuin vesi muistojen päälle ja hautaisi ne alleen?
Aika muistaa kaiken.
Kaiken.


Jonakin päivänä tunnistaa myös varjomaiset muodostelmat ympäriltään.
Kun pystyy tunnustamaan sen, että se olen minä itse, eikä kukaan muu.
Ja miten sen jälkeen pystyy elämään sen kanssa.


 
Elämässä on niin paljon kuolemaa mukana. 


Mitä vielä odotan -aikaako?



perjantai 18. lokakuuta 2013

Tunneherkä, hiukan ahdistunut ja toiveikas

Lumi on lohdullinen. Yön kuilusta on vain niin vaikea nousta. Seuranani ovat särkevät nivelet ja migreeni, mutta mieleni alkaa olla vihdoin levollinen ja kirkas. Minä tyynnyin, mutta uskoni on taas kärsinyt. Miten lapsekas olen luottavaisuudessani.

Minussa on antiikkinen mieli, joka tahtoo uskoa ihmisten hyvyyteen. Sokrates oli samanlainen hölmö. Hänen mielestään ihmiselle ei voinut tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, jos hän on hyvä. Minä uskon kuitenkin enemmän Ihmemies MacGyveria, hän tiesi että hyvistä teoista rangaistaan. Mutta ei se oikeuta minua pahuuteen, välinpitämättömyyteen tai itsekyyteen. En siis luovu periaatteistani uskonpuutteeni vuoksi.

Olen kuitenkin Sokrateen kaltainen siinä, että en halua olla halujeni orja, sillä ne johtavat materialismiin, pyrkimykseen omistaa sekä hallita ihmisiä ja asioita. Ei minulla ole oikeuttaa vaatia keneltäkään mitään. Ja silti koko ajan olen rakkauden kerjäläinen. Pitäisi jo vihdoin oppia pärjäämään omillaan ja sen aion tehdä.

Viime viikot ovat koetelleet minua pienillä pettymyksillään ja johtaneet suurempaan ahdistukseen. En nähnyt millään täällä olemisellani merkitystä. Pääsin rauhaan vasta päättäessäni että loppuun voi todellakin vaikuttaa, eikä sen tarvitse olla tuntematon. Kun vihdoin hahmotin ajan rajallisuuden, alun ja lopun, vapauduin. Tuon välin minä täytän olemassaolollani, piste.


Kuolleille lehdille ja haluille: Tuomari Nurmio "Ikuisesti minun"

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Ne myyttiset runotytöt

Puut myötäilevät tuulta, minä pusken vasten. Tämä on niin hyvä, tämä tuuli. Tuuli tuule, minä tulen sinun kanssasi. Riisu minut niin kuin pihlajat ja koivut. Sitten voit unohtaa minut tänne.

Minä uskon myyttisiin runotyttöihin. Jos heihin lakkaa uskomasta, he katoavat. He ovat vähän keuhkotautisia, juoppoja ja loputtoman kaihoisia. He haluavat aina saavuttamattomia miehiä, niitä jotka kävelevät ohi kylmin silmin. Eivät he huomaa niitä tavallisia miehiä, niitä jotka ovat siinä vieressä ja arjessa. Mutta ilman melankoliaa ei olisi runotyttöjä, heitä jotka yön syvimpinä tunteina kirjoittavat vihkon reunaan kirveleviä sanoja. Ilman kaipaustaan he eivät kirjoittaisi, ilman kärsimystään he eivät ahmisi sanoja, silmiä, suita, ohikulkevia ihmisiä ja päiviä. Ja kaiken aikaa he kuitenkin riutuvat loputtomassa elämän nälässään. Ne myyttiset runotytöt, niitä rakastaa hellästi ja silti säälien. Heissä on ripaus kuolleiden runoilijoiden sielua, vanhoja mustavalkoisia elokuvia, iättömyyttä ja kuoleman läheisyyttä.


Syksylle, elämälle, kaipaukselle: Yves Montand "Les Feuilles Mortes"

Vanheneva nainen, kosteat silmät, melankolia

"Mennessäni nukkumaan kätkin kasvoni itseltäni. Pelkäsin itseäni. En tiedä kuinka, en tiedä miksi. Ja siksi join ennen nukkumaanmenoa. Unohtaakseni itseni. Alkoholi menee heti vereen ja sen jälkeen nukkuu. Alkoholistin yksinäisyys on ahdistavaa. Sydän, niin, se lyö äkkiä kovin tiuhaan." (Marguerite Duras "Kirjoitan" suom. Annika Idström)

Tyhjille katseille: Tomas Ek "Nuoruus"

torstai 10. lokakuuta 2013

Tämänjälkeisestä yksinäisyydestä

Olen ajatellut paljon yksinäisyyttä ja ikävää. Monet todet sanat siitä on jo kirjoitettu. Ei minulla ole mitään  lisättävää.

"Yksinäisyys on luonnollinen olotila, minä uskon
tämänjälkeiseen yksinäisyyteen. Kun tunnemme itsemme
yksinäiseksi ystävien keskellä on se vain aavistus yksi-
näisestä tulevaisuudestamme, yksinäisen menneisyytemme
jälkimakua. Yksinäisyyden ulkopuolella kaikki on parenteesia,
tilapäistä häiriötä. Yksinäisyys on turvaa, pysyvyyttä. 
Helvetti on painajaisuni, siellä ei ole yksinäisyyttä, ei 
mitään rauhaa. Yksinäisyys on unelmamme paratiisista,
kaikki tuska syntyy läheisyydestä, tai sen puutteesta. Yksinäisyys on 
luonnollinen olotila."

(Claes Andersson, kokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa)


Rakkaus tuntuu mahassa. Se on semmoinen lämmin tunne, jonka haluaisi pysyvän. Itku ja ikävä nousevat kuumaksi möykyksi kurkkuun. Ei voi hengittää, ei voi puhua, ei voi itkeä.

Niin paljon on yksinäisyyttä ja kaipausta tässä syksyssä. Ja koiran kuolema. Kyyneleet sumentaa silmäni, räkä tukkii nenäni. Kävelen flunssasta ja voipumuksesta hoiperrellen, henkeä saamatta, kyyneleitä pyyhkien. Koiran silmissä oli jo hyvästit ja luopuminen, kun sen viimeksi näin. Silti en hyvästellyt, niin kuin ehkä olisin halunnut. Pelästyin ajatuksiani ja sen katsetta. Nyt en jaksa tätä syksyn vierittämää kaiken elämättömän ja elämän jättämää ikävää.

tiistai 8. lokakuuta 2013

You're innocent when you dream

Kaunis syyspäivä rienaa oloani. Haluaisin vain unelmoida ja nuokkua peiton alla. 

Uni tietää mitä minä tarvitsen. Se tuo aamuyöstä peiton alle Miehen, hänet joka on nyt mielitiettyni. Mies puhuu minulle, mies rakastaa minua. Ja hän katoaa kun haalenen aamuun. Rakas yö, tuo minulle taas Mies.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Hyvistä teoista rangaistaan

Olen hieman pettynyt siitä, että masennukseni kesti vain päivän ja taas urauduin uomiini. En osaa tai jaksa edes olla kunnolla masentunut nykyään, on niin paljon muuta tekemistä. Alan epäillä että olen sittenkin pessimistinen optimisti, tai siis optimistinen pessimisti. Silti kirvelee ajatella tämän vuoden aineellisia tappioita: hajonnut mikroaaltouuni, tietokone ja pää (monta kertaa).  Pelkään ajatella mikä leviää seuraavaksi, sillä mitään uutta rikkoutuneiden tilalle en voi hankkia. Lama iski minuun vasta tänä vuonna, mutta se roimii minua sitäkin enemmän.

Kuten arvata saattaa, en kuitenkaan luisunut vielä välinpitämättämöön itsekeskeiseen juopotteluun ja oman napanöyhdän kaiveluun. Saatuani raavittua kaikista töistäni tarvittavan määrän rahaa, olen taas maksanut kaikki laskuni ajallaan. Sen jälkeen tili alkaa olla siinä normaalitilassa, eli nollilla. Kiltisti valvon ja murehdin edelleen vähintään kerran viikossa sitä tilillä olevaa nollaa. Olen ehtinyt murehtia jo ensi vuodenkin näinä valvottuina öinä ja seuraavaksi siirryn siihen sitä seuraavaan. Se voi tosin olla turhaa, koska ehkä notkahdan jo tuossa ensi vuoden heinäkuussa kontilleni. Minulla on hyvä tahtoni, mutta silti hiukan heikko toteutus toisinaan.

Kaikesta huolimatta pidän siis edelleen itseni pystyssä, ja muistan tuntea syyllisyyttä kaikista tekemättömistä tai huonosti tehdyistä asioista. Ymmärrän vihata ja hävetä itseäni siitä, että olen huono kansalainen, sillä en ole synnyttänyt uusia veronmaksajia, olen huonotuloinen- ja näköinen ja vieläpä ylipainoinen. Tämän vuoksi muistan melko säännöllisesti tehdä myös ne sata vatsalihasliikettä, jotta olisin yhteiskuntakelpoisempi. Läskit on sairaita.

Toistaiseksi elämäni kai on silti melko tasapainossa: sen minkä kulutan, sen myös ansaitsen itse. Liian hyvin kuitenkin tiedän, että hyvistä teoista rangaistaan. Turha minun tässä on odotella kiitosta, silityksiä ja joulubonuksia hyvin selvitystä elämästä. Menen vaivaamaan niitä vatsalihaksiani.

torstai 3. lokakuuta 2013

Tänään väsyin

Vain joku aika sitten kerroin miten paljon olen murehtinut, mutta silti selvinnyt. Että pitäisi vain luottaa. Tänään viimeksi lakkasin uskomasta. Selviytymiseen. Tai miksi pitäisi jaksaa yrittää. Miksi pitäisi luottaa tai ylipäätään vaan huolehtia itsestään ja asioista. Jos antaisi vain olla. Luisua pois.

Itkisin jos osaisin. Huutaisin jos vain ääneni kantaisi. Mutta minulla on vielä tämä näkymättämyysviittani. Kukaan ei edes näe.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Vihan kautta oppii rakastamaan

Mies lähtee aamulla liikuttuneena pois. Luulen tuntevani hänet liian hyvin ja silti en itse tunne mitään. Hän oli joskus osa minun elämää, nyt vain haamu. Kaikki on nyt toisin, minäkin. Sanon että en tarvitse ketään ja tiedän olevani oikeassa. Silti ikävä on osa minua, mutta sen osan kestän. Kukaan ei saa ottaa pois minun kaipausta.

Vihdoin illalla saan takaisin sohvani, elämäni ja unelmani. Levittäydyn suloiseen arkeeni. Ihmettelen miten saan muut ihmiset aina itkemään ja itse olen kova kuin kivi, niin hämmästyttävän vahva.

Millainen elämä, millainen odotus ja ikävä. Mikä pysähdys ja silti tunnen olevani enemmän kuin koskaan. Kuinka haluaisin turruttaa itseni ja vajota viinin tuomaan humalaan, itkeä muutaman kuuman kyyneleen ja löytää minun taivaani, minun muusani. Vihan kautta opin rakastamaan, ylpeyden kautta nöyrtymään. Elämän avulla olen oppinut luopumaan.


Tiistain ikävään Mana Mana "Maria Magdalena"

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Käteen piirretyt viivat

Mikä merkillinen sunnuntai ja yhä vaan se on. Oikeastaan haluaisin että olisi viime viikonloppu. Ja eilinen. Ja kaikki ihanat miehet niiltä päiviltä.

Aamun ensimmäistä bussia odottaessa mietin, pitävätkö töihin menevät ihmiset minua huonona naisena. En ole sellainen, mutta tämä on vain outo sunnuntai. En anna miesten joita en rakasta,  suudella minua. Kylmä käytökseni saa heidän halunsakin lopulta sammumaan. Hetken aikaa kuitenkin unohdan muun. Unohdan että kaipaan yhtä, olen jonkun toisen luona ja ensi yönä luokseni tulee joku kolmas.

Niin kuin ystäväni totesi, toisen miehen kiinnostus ruokkii toista. Minun täytyy siis kokeilla tätäkin, koska tavoittelen jotakin kaunista, jotakin sen arvoista.

Mikä merkillinen sunnuntai, yhä vaan.


torstai 19. syyskuuta 2013

Yöt minä kaipaan unohdusta

Otan iltapäiväkännit kaiken kaaosmaisen ajatussumani seurassa. Jälleen kerran kiinnyn ohikulkeviin päiviin ja ihmisiin. Minun täytyy kääntyä hänen puoleensa jolla on kaikki sanat minulle. Hän puhuu minut rauhalliseksi. Hänen sanansa saavat minut tyyntymään kaiken liian toivon ja odotuksen keskellä. Herra Andersson osaa sen.


"Jo lapsena minä rakastin jotain joka muistutti
sinua. Unettomuudesta sitten johtui että nukuin
pois parhaat päiväni. Yöt minä vietin kaivaten
unohdusta. Kun aamu sarasti se ilmantui
naisen hahmossa. Hän suuteli minua valokielellään,
hän suuteli hietaa minun luomieni alle ja niin
pysyttelin kirvelevin silmin hereillä kunnes yö
palasi ja toi kirkkaan rauhattomuuden ihoni alle. "


- Claes Andersson, kokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa -


perjantai 13. syyskuuta 2013

Se on kuin kissan uni aurigonpesässä

Olisinpa kissan uni auringonpesässä. 
Ne on kepeitä ilon päiviä, aamulla vähän sumua. 
Menen viereen, nuuhkin unta ja aurinkoa.
Ei saa häiritä nukkuvaa kissaa
vain pienillä rakkauksilla voi.


Mieleni on kulkenut virtaavan veden lailla menneissä ja tulevissa. Se on käynyt jossakin kymmenen vuoden takaisissa, palannut  ja yhtälailla tavoitellut tulevia. Olen takaisin virrassa, se vie ja minä antaudun.

Miten paljon olen ehtinyt murehtia ja huolehtia tulevasta tämän kesän aikana. Silti kaikki on järjestynyt. Minun pitäisi vain luottaa. 


Minä ja ystäväni olemme uskaltaneet lausua tulevan ikämme ja ikävän ääneen, niin kovin monta kertaa ylpeyttä tavoitellen. Rohkeuden saavuttamiseen on tarvittu monta lasillista punaviiniä, kuohuviiniä ja olutta. Olemme voimaannuttaneet naisellisuuttamme. Löydämme itsestämme niin paljon tukahdetettua rakkautta, hellyyttä ja unelmia. Elämätön elämä tekee kipeäksi.

Syksyllä on ikävän nimi. Virta tuo mukanaan myös suruviestin, ihmisestä jostakin Kaukaa. Se kertoi että olemme huolesta sanattomia ja voimattomia, sillä joku oli kadonnut. Niin minäkin olin suunniltani, peloissani, ajattelin sitä pimeää joka vie tutut rakkaittensa luota eikä anna heitä enää takaisin. Ja sitten virta toi viestin, että meillä on suruaika, sillä hänet oli löydetty, mutta menetetty miehistöstä.

Joskus lapsena mietimme loppua. Sitä että ehkä yksi meistä lähtee sankarina puolustaen heikkoja. Itse ajattelin että katoan hämärissä olosuhteissa, lakkaan vain olemasta. Nyt ajattelen etten ikinä halua olla kadotettu tai kadoksissa. Tai ehkä olen jo hämärän puolella ja joku etsii minua. Mutta siihen märkään mustaan pimeyteen en halua, siihen joka erottaa rakkaimmat toisistaan jättäen heidät vaille tietoa. Jos askeleeni ovatkin kulkeneet jo harhaan, voisiko joku löytää minut tästä kaupungista?


Musiikiksi veden äärelle: Pekka Streng "Takaisin virtaan"

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Maa on voimaa

Raukeaa väsymystä, kuin sunnuntaita. Yölliset unet nuoresta rakastajasta pehmein huulin, kuumin vartaloin toistuvat yöstä toiseen. Koti on sekainen ja kaipaa emännän luuttua. Kissa ikävöi maalle, niin kuin minäkin, mutta yhtälailla myös maailmalle. Kummallista tietämystä ja ymmärrystä tulevasta. Ehkä tie vie, ehkä se alkaa vihdoin piirtyä. Syksy on huumaavan voimaannuttavaa, ajatuksia selkeyttävää. Maa on voimaa - en tuntenut kuin tyhjää.




Sunnuntaisiivousta Kaukon seurassa: Kauko Röyhkä "Maa on voimaa" 

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Liminaalinen tila

Elämä kesän jäljiltä alkaa ehkä vihdoin asettua. En voi sanoa että henkinen kuoppa syntyi loman loppumisesta, koska minunlaisellani ihmisellä ei ole lomaa. Kuopat on tasoitettu, mutta vierastan vieläkin sitä vanhaa jota täytyisi alkaa tekemään.

Uusi elämänrytmini tuntuu olevan se, että valvon vähintään yhden yön viikossa. En osaa enää sammuttaa itseäni, jään valmiustilaan.Yritän suhtautua siihen uutena kiinnostavana piirteenä, en kielteisenä asiana. Viime viikon valvotun yön tuloksena tein itselleni aikataulun loppuelämälleni. Tyytyväisyyteni aikatauluihin ja suunnitelmiin kesti kaksi päivää, sitten epäusko ja turhauma palauttivat minut taas tylsyyteeni. Eihän minun unelmat koskaan toteudu.

Suunnitelmissani olisin lopulta palannut sinne mistä olen tänne tullutkin. Olisin hitaasti sammaloitunut sen suuren kotipihlajan alle. Siellä ei ole enää ketään, mikä minua viehättää. Mutta sitten ymmärsin, että ihmiskunta jota kohtaan tunnen suurta kipuilua ja pakollista riippuvuutta, on kuitenkin minulle välttämätön paha. Minulle tulisi sittenkin ikävä muita.

Elämä on luopumista. Siihen väliin juopumista.

Jungin mielestä kaikkien ihmisten ihmisyyteen kuuluu rajoittuneisuutta ja elämätöntä elämää. Oudot unet, fantasiat ja tunteet kumpuavat tästä. Kriisit ja romahdukset keski-iässä tai myöhemmin johtuvat näistä psyykkisen olemassaolon vajaaksi jäämisen kokemuksista. 

Musiikkia mielen kaaokseen: Coil "I don't want to be the one"

perjantai 2. elokuuta 2013

Menetetty paratiisi

Ehkä on aika kertoa totuus siitä miksi kaikki tämä tuttu on alkanut tuntua niin sietämättömältä. Minä ja ystäväni olemme saaneet kokea naisten paratiisin. Paratiisi ei ollut helppo paikka. Teimme töitä siellä koko valveillaoloaikamme. Yöt nukuimme, jos pystyimme, patjalla lattialla. Mutta kaikki tuollainen unohtui, kun rinnallamme teki töitä joukko kauniita nuoria miehiä. Niillä kaikilla oli pitkä enkelinkiharainen tukka, ja ne olivat ystävällisiä, kohteliaita ja osasivat tehdä mitä vain. Heidän ympärillään leijui huumaava miehen tuoksu. Me oltiin onnellisia siellä.

Kaikki kaunis loppuu aikanaan. Lähtö paratiisista oli kolkko ja lohduton. Nyt vain vaikerramme ja voivotamme kaikki päivät ikäväämme, ripottelemme tuhkaa hiuksiimme. Miten päästä ohi tästä miehettömästä olotilasta? Miten päästä takaisin paratiisiin?


Taustamusiikiksi jotain imelää ja ikävöivää: 
Bobby "Blue" Bland "Ain't No Love In The Heart Of The City

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Paluu arkeen, osa 1.

Otan varovaisesti kosketusta siihen mikä on perinteisintä minun elämääni. Menen torille ja otan tuntuman sen pintaan. Etsin taas reitin toimistolle. En mene treffeille joille minut pyydettiin, koska saan paniikkikohtauksen sellaisista. En minä täällä, omassa elämässä ja kaupungissa tee tuollaista. Jossakin muualla ehkä.

Nilkutan taas. Jalkani tuli omia aikojaan kipeäksi. En tiedä tuleeko siitä enää koskaan entisenlaista. Mutta voihan olla että kompurajalka tekisi minusta vain "kauniimman". Voi kurjuus tätä kaikkea ja silti kaikki on ihan hyvin. Mitä tässä valitan, otetaan särkylääkettä ja kylmägeeliä.

Taustamusiikiksi: Metallica "My Friend Of Misery"

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Olen unta

Pitkitän välttämätöntä, arjen syviin uomiin palaamista. Haluan olla vielä yksin ja viipyillä kesän jättämässä tyhjiössä, hyvissä muistoissa, ajatuksissani ihmisten keskellä. Tuntuu kaihoisalta ettei kukaan tarvitse minua. Lopulta punaviinin himo pakottaa kävelemään alas ja ostoskeskukseen. Näen, haistan ja tunnen ihmisiä. En ehkä huomennakaan halua mennä omaan elämääni.

En ole enää varma valvonko todellakin niin paljon kuin luulen, vai näenkö jo unta siitä että valvon. Joskus en ole edes väsynyt unettoman yön jälkeen. En pidä tästä uudesta unettomasta minästäni. En pidä siitä että minulle ei puhuta.

Elämällä on jokin melankolinen poljenta.  Jossakin väitetään olevan onni.


lauantai 27. heinäkuuta 2013

Kipua ja kiusausta

Viimeiset kaksi viikkoa olen nukkunut koulumajoituksessa lattialla. Viime yö kotona omassa sängyssä tuntui oudolta.  Kodin äänet täytyi opetella tuntemaan uudelleen ja pelkäsin tippuvani sängystä. Nukuin 13 tuntia. Ilmassa on haaleaa haikeutta menneestä, tulevan arjen muistelemista. Elämä on omissa piireissä pyörimistä, omien jälkien yli kävelemistä.

Olen kärsinyt yhä enemmän unettomuudesta tai päänsärystä. Yöt ovat hämärämpiä päiviä jotka valvon sängyssä maaten. Kun vihdoin saan nukuttua, kärsin päivällä päänsärystä. Muulloin olen epäsosiaalinen erakko. Lähteminen on pitkä ja epämääräinen sarja loputonta etsimistä ja tarkistamista.


----

Lähelläni ei voi elää, kaikkein vähiten
minä itse.
Olen luotaan työntävä.
Täällä varjot hakevat toistensa seuraa.
Tämä on varjojen maa, ja niiden varjojen,
luolan seinillä.
Ne tunkevat sisään ja sulautuvat yhteen
koskettamatta meitä.
Koskettamattomina elämme toistemme sisällä,
piittaamatta ratsastamme!
Toisinaan otamme jonkun hengiltä, vain koska
joku kosketti meitä.
Siellä missä ei ole etäisyyttä ei ole läheisyyttä
eikä etäisyyttä.
Silmittä näemme toistemme läpi.

Runo: Claes Anderssonin runokokoelmasta "On kylmä, täällä palaa", suom. Jyrki Kiiskinen



maanantai 8. heinäkuuta 2013

Uni tule

Olin hetken poissa Kaupungista ja kaikki siellä meni sillä aikaa oudosti. Se tulvi, se päihtyi, se ajoi kännissä ja se hukkui.
Kotona aika oli pysähtynyt kymmentä vaille kuuteen. Se tuoksui vanhan ihmisen kodilta. 
Tulin kaupunkiin kärsimään migreenistä ja sotkuisista miesasioista Toisaalla. Nyt alan kyllästyä kaikkeen säätämiseen. Melankolia valtaa taas minut. Ymmärtäisikö kukaan heistä, jos kertoisin että olen onnellisempi onnettomana?

Öisin nukun huonosti, tai valvon, kuten viime yön. Miksi tämä kesä valvottaa minua? Yritän kirjoittaa, mutta sanat kaikkoavat, ajatukset kulkevat kuin pilvet.

Uni, tule.




keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Näin varmistamme että olet ihminen

Olin kuvitellut miehen ja hänen sylinsä monta kertaa. Hänen näkevä katseensa oli polttanut mieleeni reiän. Odotin ja odotin, ja kun vihdoin kohtasimme jälleen, hänen silmänsä kulkivatkin ohi, niin kuin askeleetkin. Miten olin ymmärtänyt kaiken väärin, taas kerran.

Turhauma sai minut pitkästä aikaa palaamaan yhteen paheeseeni. Menin Toisaalle. Miehet tulevat luokseni kaikkine ehdotuksineen. Annan heidän anella ja vongata. Haluan heidän halunsa. Sitten jätän heidät kaikki. Tai ehkä yhden otan voitonmerkikseni. Ja kaikki tämä vain siksi, etten saanut sitä mitä halusin.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kaikille heille jotka pitäisi löytää


Where are you?
Are you hiding from me?
Are you still looking for things that no-one else can see?

Where are you?
Are you in some place that we cannot reach?
Are you bathing in moonlight or drowned on the beach?


Your fear of death attracts such strange objects
Smothering you, hiding you, don't let it spoil you
 
Show yourself so the others may see you
So the others may feed you
They want to be near you


(Coil / Where are you) 



 

Yhden kaljan humala ja muita mietteitä

Elämän kokeilu laatikonreunojen ulkopuolella tuntui vaikealta. Jouduin luopumaan siitä. Ehkä siivilöin ja narskuttelen hiekkaa edelleenkin vain täällä omassa tutussa hiekkalaatikossani ja yritän pitää muut loitolla.

Jokin aika sitten vastailin kysymyksiin ja olin valokuvattavana. Otin kasvoilleni ystävällisimmän ilmeeni ja uskoin hymyileväni. Hetken aikaa minua sihdattiin kameran läpi ja pyydettiin hymyilemään. Ilmeisesti hymyssäni on jotakin vikaa. 

Olen alkanut tuntea suura intohimoa mangoa kohtaan. Mietin vain seuraavaa mangoa ja kahden keskistä hetkeä. Hekumoin ajatuksesta kuinka ahmin ja herkuttelen mehukkaan mangon lihan kanssa. Mango on minun seksini, minun päihteeni.

Seksistä puheenollen, ehkä minun pitäisi olla huolestuneempi kuin olenkaan omasta tilastani. Olenhan selvästi kyselytutkimuksen perusteella heteronaisten mielestä paras poikaystäväehdokas tässä kaupungissa. Ajattelen sitä ihan varovaisesti ja silloin tällöin. Ehkä kuitenkin yritän vielä punata huulia ja pöyhiä hiuksiani miehiä varten. Harjoittelen myös sitä hymyilyä peilin edessä.


Kaikille melkein rakastuneille, rakkauteen rakastuneille, vastarakkaudettomille, säihkysilmille: Tom Waits "I Hope I don't Fall in Love with You"


sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Näin kesällä seksi on luontevasti aivan tuossa mielen päällä. Mietimme ystävän kanssa suhteettomia asioita, sillä olemmehan molemmat vapaita ihmisiä. Tämän keskustelun lopputulema oli, että olisin hänelle ihanteellinen kumppani. Olen sopivan ikäinen ja jo elämää kokenut. Ongelma on vain se, että olemme molemmat samaa sukupuolta, emmekä kumpikaan tunne sellaista vetoa toisiimme.

Kummallinen tuttuuden tunne valtasi keskustelun jälkeen. Erään toisen ystävän, nyt jo edesmenneen, kanssa kävimme eräänä kesäyönä samantapaisen keskustelun juuri samaisen ravintolan ulkopuolella. Hän oli sitä mieltä että voisimme syventää kaveruuttamme, koska olimme molemmat juuri silloin vapaita ja villejä. Kohteliaasti ohitin asian, kun en tuntenut silloinkaan vetoa tyttöihin. Minulla oli myös kiikarissa jalat alta vievä poika, jonka kanssa aloinkin kesän lopulla seurustelemaan.

Naisten kesken näistä asioista on kumman helppo puhua. Todetaan molempien tarpeet, toiveet ja tosiasiat, sekä ymmärretään erilaiset näkökohdat. Toivoisin tämmöisiä avoimia pöytäkeskusteluja myös miesten kanssa.

Eilen lueskelin tätä blogiani ja herkistyin sen äärellä. Vuodet ovat vierineet ja muistot palaavat tekstien myötä mieleeni. Huomasin omaavani tunteita itseäni kohtaan. Rakastuin itseeni sellaisella lempeällä ja hyväksyvällä tavalla. Jos vain voisin, juoksisin juuri nyt omaan syliini, syleilisin itseäni pitkään ja kiihkeästi. Kellistäisin itseni sen jälkeen tähän sohvalle, ottaisin minut tässä ja nyt. Myöhemmin tekisin sen vielä keittiön pöydällä, makuuhuoneen matolla, sängyssä ja suihkussa. Ja sitten palauttavan unen jälkeen harrastaisin lempeää ja unensekaista aamuseksiä.

Olkaa lempeitä itsellenne. 


Tunnelmamusiikiksi: Nick Cave & the Bad Seeds "Into my arms"



lauantai 1. kesäkuuta 2013

Tuuli on tytön ystävä

Tuijottelen ties monettako päivää tätä tyhjää ruutua. Tuntuu että jotakin sanottavaa olisi, mutta sanoja vain ei ole, ei oikeastaan edes ajatuksia. Viikko on ollut kuuma ja minä nuhainen. Näin vanhemmiten kesistä tulee näemmä minun sairastamisen aikaa.

Me kissaihmiset etsimme kesäisin varjoisia paikkoja lekotella ja tarkkailla maailmaa. Silmieni eteen on ilmaantunut nuori mies ilahduttamaan arkea. Hän saa minut taas toivomaan olevani parikymppinen ja niin kaunis kuin kerran olin. Se nuori nainen viettelisi sen pojan. Ehkä lopultakin olen ajatellut vain sitä viime aikoina.

Mutta onhan jotain muutakin. Olen taas hankkinut itselleni yhden työn lisää. Se on jotakin aivan toista, kuin mitä yleensä teen. Ehkä se on juuri sopivaa minulle, tehdä jotakin yksin öisin. Melkein kaikkea minäkin siis teen rahasta, mietin,  ja annan tuulen tuulla läpi kodin.

keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Paikoin utua

Tänään ei jaksa herätä. Koti on kuin utuista unta, josta en voi irrota. Katson täältä pullosta kuinka aurinko hellii vihreää ruohoa ja valkoisia koivun kylkiä. Minussa on pientä vaikertavaa surumielisyyttä, vaikka kaupunkiin on laskeutunut vaaleanpunainen rakkauden pilvi. Ihmiset kiemurtelevat rakastumisen ihanuudesta ja haahuilevat kaupungilla hölmistyneen oloisena. Muutama terävämmän oloinen liikkuu vielä etsien sitä kesärakkautta terasseilta. Myöhemmin hekin ovat humalassa ja hölmöjä.

Minä kuuntelen Joosea. Olen laittanut huoneeni kuntoon, mutta samalla vihaan niitä asioita joita en ole saanut kuntoon. Pidän nyt ehkä vapaapäivää ja toivon ettei kukaan kaipaa minua. Vapaapäivät voi käyttää murehtien elämää ja raha-asioita, koska olisi epäreilua käyttää omien asioiden murehtimiseen työaikaa.

Ehkä kävelen myös rantaan, suuren veden äärelle.


Älä nuku, älä huku


Kirjoittaja on kyyninen romantikko, joka riemuitsee sydämestään rakastuneiden puolesta

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Uneus

Voisiko täyttymyksen antaa vielä hetken odottaa, viivyttää vielä luontoa. Haluan kaiken tämän piirtyvän mieleeni ikuisesti. 

Eilen päihdyin tilkasta punaviiniä ja itkin. Tänään kuuntelin muiden murheita. Sydän on hetken raskas ja silti toiveikas.

Yöt kuuluvat rakastavaisille. Minä nukun silloin. Päivät uneksin. On vaikea löytää varjoisia katuja joita pitkin kulkea.

Uneksijat taivuttavat päätään, nuuhkivat ruohon tuoksua. Ne kuulevat vain linnun laulun ja metsän hyminän. Niiden silmistä ei löydy katsetta tähän maailmaan. Ne näkevät suuret vedet ja korkeat vuoret. Ne miettii mystikon mielin joitakin Toiseuksia ja rakkautta, joka ei ole tästä maailmasta.



Kauneus, uneus, toiseus.




Lauluja uneksijoille: Seija Simola Kesytetty

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Tule minua lähemmäksi

Outoja päiviä ja kohtaamisia. Jossakin takanani ovia sulkeutuu, toiveikkaat kokeiluni yksi kerrallaan haihtuvat. Ihmisiä hiukan tolaltaan ja auki revittynä. Minä säikähdän näkevistä silmistä ja tulen levottomaksi. Juhlinnan jälkeisenä päivänä näen valveunia kosketuksista ja miehen lämmöstä. Vedet vapautuvat jään alta, elämä kihisee.


Vapun uupuneille Arja Saijonmaa "Puhu minulle rakkaudesta"

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Tyhjät sielut

Vain koskettamalla voi tuntea. Kumpa joku tuntisi minut. Unessa on sanat, kädet ja ihmiset, ne kaikki jotka puuttuvat. Sielu on tyhjä.

Runotyttömäinen valmistautuminen kevään juhlaan on sirotella kuivuneita kukan terälehtiä hiuksiin, ottaa seuraksi muutama kuollut runoilija, aavistus melankoliaa ja eristäytä.





sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

(älä kerro mitään itsestäsi)

Vaihdan kesäverhot. Eilen kaikki kissat alkoivat odottamaan kesää. Ne ilmestyivät ikkunoille ja parvekkeille tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen, tulevaan jonka vain ne tietävät. Talven alta paljastuneella nurmikolla hyppelehtivät rastaat, lasten pyörät on kaivettu esille.  Päätän aloittaa laihdutuskuurin ja syön jäätelöä.

Sunnuntait ovat lempeitä ja anteeksiantavia. Ne antavat lisätunteja pitkäksi nukuttujen aamujen tilalle. Lopulta ehtii kirjoittaa kaksi työhakemusta, pestä pyykkiä ja jättää tänäänkin astiat tiskaamatta.Voi kuunnella ranskalaista rokkia ja ajatella Heitä Jotka Ovat Rakkaita.


Musiikiksi Noir Désir "Le Vent Nous Portera"



Kevät tekee meistä harhaa

Kesän aavistus on saapunut kaupunkiin tuoden kissoille ja kissaihmisille poltteen kupeille. Tässä vaiheessa kesä tuntuu vielä epätodelliselta. Jokainen kesä aikuisuudessa on kuin ensimmäinen, sellainen pieni ihme ja salainen toive. Samalla muistot syvenevät lapsuuteen ja satumaisiin kesiin. Ehkä minun ei koskaan pitänyt tulla aikuiseksi. Minun olisi pitänyt jäädä juoksemaan räsyisessä mekossani niityille ja metsiin, vain vaivoin tiedostaen että aikuisuus tavoittaa joskus myös minut.

Mitä ikäiseni naiset tekevät keväällä? Meidän pitäisi saada miehet hyväilemään kupeitamme, tulemaan saman vällyn alle. Yritän luoda tuota itsevarmaa, häpeilemätöntä naisellista ylpeyttä myös itseeni. Suoristan selkäni, yritän nostaa rintani ja unohtaa kiloni. Missä ne koreat pojat olivatkaan?


Itsetunnon kohotusmusiikiksi: Värttinä "Miinan laulu"


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Pitkään kypsytetty, itkevä

Jostakin saapuu takatalvi. Tulee kylmä joka jää iholle ja seuraa huoneisiin. 

Tämä päivä on pyhitetty minulle ja sohvalle. Läsnä on myös hyvän viikonlopun ainekset, melankolia, tuo ainainen tuttu. En löydä mitään sanoja itselleni. Mutta siinä sohvalla maatessani Bukowski puhuttelee minua ja puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Olen yksin yksinäinen. Olen yksin kaikkien kanssa. Mutta onneksi kaikki kuolleet runoilijat ovat luonani. 

Bukowski puhuttelee minua. On vieläkin ikävä jonnekin, josta en tiedä vielä mitään. On aika joka muuttaa kaiken tutun ja turvallisen. On aika joka tekee minusta epämukavan. On aika mennä. On aika opetella ranskaa ja unohtaa jälleen kaikki.


Musiikiksi: Juice Leskinen Grand Slam "Yölento"

torstai 4. huhtikuuta 2013

Löydä minut tästä kaupungista

Kevät. Olen sanonut sen jo monesti, mutta kevät iskee minuun aina lujaa. Minua ei vie marraskuu, sen tekee tämä aika. Valo kuluttaa minut ohueksi, rikkinäiseksi, likaiseksi. Minä olen yhtä iloinen kuin talven jäljiltä paljastunut koiran paskan. Taivas kestää kaiken, mutta ehkä minä en.

Kevät tuo juopottelijat kaduille ja toreille, paikallisbussin takapenkille huutamaan ja haisemaan. Todellisuudessa haluaisin saman nousuhumalaisen, turruttavan olon kuin he.

Aivan niin kuin joki juoksee aina vaan, niin minäkin yhä ja aina, koska pelkään pysähdystä. Mietin kuin lintu kevätmuuttoa, uutta kotia, uutta kaupunkia..  Ja niinkuin valtameri heittäytyy aina ja ikuisesti rannoilleen, minäkin haluan tuntea tuon ikävän.

Samalla toivon että joku löytäisi minut tästä kaupungista.


Otsikko on lainattu Mari Ahokoivun sarjakuva-albumista Löydä minut tästä kaupungista (Asema 2009). 

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Kevään ensimmäinen päivä

(Kooltaan pienehköt asiat voivat osoittautua ylittämättömiksi)

Maanantait ovat joskus mörköjä joiden yli ei tahdo päästä. Kun puhelimeni soi ja siinä on vieras numero, toivon että se olisi puhelu Pohjoisesta: että he soittaisivat ja kertoisivat että haluavat sittenkin minut. 

Sen sijaan puhelu ei koske sitä asiaa. Jatkan kirjoittamista, jatkan selittelyä. Annan itselleni arvosanan 6 + asioiden hoidosta ja siitä että tiedostan että tiedostan etten pysty enempään. Annan itselleni arvosanan 9 + mukaansa tempaavasta ja vakuuttavasta kirjallisesta selittelystä jälkikäteen.

Tiedostan että eläisin mielelläni juuri nyt etelässä tai pohjoisessa, mutta en juuri tässä rumassa pienessä elämässäni täällä ja nyt. Tiedostan etten juuri elä vaan suoriudun. Päälleni lentää loskaa kaikkialta ja olen sen ansainnut. En ole koskaan pitänyt keväästä.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Menin etelään vaikka pohjoinen oli minun

Millainen viikko täynnä haastatteluja. Yksi niistä oli junassa. Istuin hetken aikaa pienessä kopissa ja yritin puhua itselleni puhelimitse työtä. Myöhemmin samana päivänä sain viestin. Olin päässyt varasijalle. Miten pienistä asioista jää kiinni vaihtoehtoelämät: minä ja kissa kaukana pohjoisen taivaan alla (koska kaikilla noidilla on kissa). Olisin tarvinnut pohjoisen.

Junan liike vei minut siis etelään. Ravitsin sieluni kylläiseksi taidetta ja tunsin itseni rumemmaksi kuin koskaan. Tuijotin alastonta ruhoani hotellin peilistä enkä voinut kuvitella kenenkään enää rakastavan minua.  Jotkut ihmiset menevät hotelliin vain kuollakseen. Minä sen sijaan jatkan elämääni ja hotellin aamupalalla syön silmilläni viereisessä pöydässä istuvaa miestä. Kävellessäni kaupungin vieraita katuja kuvittelen elämän tuon miehen ympärille. Siinä tarinassa minä olisin kaunis ja rintanikin olisivat niin kuin silloin 20-vuotiaana. Sellaiset, joita miehet ylistivät ja laskivat kätensä niihin himoiten. Ja minä avasin reiteni miehen haluille.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Riutuvat romantikot

On elettävä kurja elämä, jotta voi kirjoittaa kauniita sanoja. Mikään ei ole niin tärkeää kuin piirtää omat sanat näkyviin, löytää ääriviivat. Näin riutuva romantikko varmasti ajattelee, sellainen kuin minä.

Ja yhtälailla yllätän itseni ajattelemasta asioita sinusta. Mitä kaikkea tekisinkään sinulle jos olisimme kahden. (ajatuksia) Olen kuin vieras tässä. Olen kauneuden vastakohta.

Hyvistä teoista rangaistaan. Halusin olla sellainen joka uskoo, urhein heistä viattomista. "Salaisuudet aiheuttavat syöpää". Minä harrastan unohduksia, siirrän ikävän jonnekin mistä en enää löydä sitä..

Tule,
ole raskas kuin uni.

Musiikiksi: Einstürzende Neubauten "Sand"


 

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kukin omalla tyylillään

Välillä tuntuu siltä, että ehkä tästäkin talvesta tulee selvittyä, joskin uskon puute asiaan tulee joka päivä. Tällaisina päivinä voi vähän enemmän tuntea toivoa, sillä voi katsella likaisen toimiston ikkunan takaa aurinkoa. Sen enempää valoa ei ehken kestäisikään.

Polven korkuinen huomioliiveihin puettu pieni hiihtäjä menee ladulla välillä takapuolellaan, välillä nelinkontin. Sitten mennään suksilla kävellen tai juosten, sauvat sivuilla heiluen. Tiedän tarkalleen tuon epätoivon tunteen, latua kyllä on mutta miten siitä selviää eteenpäin. Takaisin ei voi enää kääntyä.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Mieluummin lapsi kuin aikuinen

Siihen maailman aikaan olin 29 -vuotias. Joitakin aikoja aiemmin pitkä parisuhteeni oli päättynyt. Huomasin sen siitä, että olinkin suhteessani aivan yksin. Sitten marraskuussa isä kuoli. Hautasimme hänet ja joulukuussa täytin 30 -vuotta. Mietin silloin, että olin jo nuorena menettänyt paljon. Nykyään mietin, että monet asiat olivat jo silloin minulle saavuttamattomia. Silti yhä toivon että voisin olla vielä vähän aikaa lapsi.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Urhein heistä vaatimattomista

Nyt joku katsoo minua. Ihmisten keskellä olen kuin ohut verho joka värisee ilman liikkeistä. Kun joku kysyy minulta jotain, kakistelen kurkkuani puheettomuuden jäljiltä ja vaikeasti kangerrellen pystyn kertomaan puolitotuuksia.

Tämä päänsärky, joka ei lopu.  

Taustalta muistan kaupungin äänet.  

Pakoilen pois katseiden alta. 

Mikä minulle tämän mielen, katoamaan.







(nimetön)

Silloin kun itse ei löydä enää sanoja, täytyy kääntyä herra Anderssonin puoleen. Hänellä on kaikki sanat myös minulle.

---

Ne räjäyttivät pois minun eläimeni 
silmät niin etteivät ne enää nähneet
niitä eivätkä ne niitä

Minä hyväilin ne takaisin 
niin että ne taas
ja ne taas

(Claes Andersson runokokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa)

perjantai 15. helmikuuta 2013

Taivaanvärinen mieli

Päivä on samanvärinen kuin mieleni. Siis harmaa. Silmieni alle on kuitenkin ilmestynyt mustaa, joka lienee kertyneiden huolien tummuutta. Aamut ovat ikävimpiä. Kammoksun paikallisbussien vanhan viinan hajua ja päihteiden käyttäjien kovaa ääntä. Vältän tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, elämän kohtaamista. Kartan myös rakennuksia ja tähyilen räystäitä peläten katolta tippuvaa lunta. Laitan vieraille ihmisille viestejä ja ilahdun heidän vastauksistaan. Huomaan ohi kulkevat päivät, mutta uhraan ne muiden ihmisten asioille. Miten säälittävä ihmisenkaltainen olento olenkaan. Olen tässä maailmassa mutten tästä maailmasta.

perjantai 18. tammikuuta 2013

Auringon sivuvaikutuksia

Tavoittelen kasvoilleni hymyntapaista, sillä aurinko näyttäytyy meille hetken aikaa. Onhan se kuin syy kasvonilmeille, joiden refleksit riippuvat myös ilmanalasta. Muita hymyilyttäviä asioita ei kuitenkaan liene. Mikä mielen harha-askel, keskittymisen herpaantuminen, tosiasioiden kieltäminen.

tiistai 15. tammikuuta 2013

Neljä väriä, valkoinen

Joskus tunnen sen kuinka ilma on täynnänsä himoa ja häpeää. Kaiken sellaisen haluaisin eristää itsestäni, himon ainakin. Olisinpa kuin lumienkeli, niin puhdas ja valkoinen. Ja katoava, pois lentävä. En usko että enkelit ovat koskaan yksin.

Tiedänhän minä että tämä aika on valkoinen. Mutta en tunne tai näe sitä. Näen vain tiheää harmautta. Alkuvuosi ehtii kumarruttaa, saa tuntemaan taas turhautuneisuutta ja toivottomuutta. Nostan kädet pystyyn elämäni hallitsemattomuuden vuoksi. Voisin kai yhtä hyvin tunnustaa etten juuri nyt pidä siitä. Haluan jotakin missä voin olla yksin, kiireettä ja ilman aikatauluja. 

Melankolia, vanheneva nainen ja kosteat silmät.

Taustalla: Joose Keskitalo "Menen säkin sisään"

maanantai 7. tammikuuta 2013

Ta(i)va(a)llisista rakkauksista

Dear Santa, 

en jaksa odottaa vuotta. Olen mielestäni tosi kiltti ja mukava, joskus vain vähän hillitön. Siksi en koe että pyydän liikaa. Saisinko jo etukäteen Benicio Del Toron, tai vastaavan, vaikkapa jo ensi viikonlopuksi. En enää ikinä pyydä mitään muuta. Mulla on vähän kylmä, iho kaipaa ihoa, suu suuta. En siis pyydä paljon, vain toista ihmistä. Ja meitä on tällä pallolla aika paljon. Yksi sellainen voisi siis olla mulle. Menen nyt suihkuun ja sitten vuoteelleni odottamaan.

X