sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hetkiä jolloin kuolema tulee lähelle

Talvi on nyt kauneimmillaan. Minä nautin siitä, voisin kävellä loputtomiin valkeudessa ja raikkaudessa. Ehkä näet minut, olen se musta piste valkoisen keskellä ja silti olematta.

Ihmisten keskellä ahdistun. Pakokauhu on kuristava möykky kurkussa. Ja minun pitää mennä pois.

Tässä talvessa on kuoleman hetkiä. Yritän keskittyä kauniisiin asioihin, mutta niissä on aina luopumisen ikävä.

Miten väkevänä elämä onkaan läsnä, silloin kun kuolema on lähellä.

---

Kuollut ystävätär irtautuu takkatulesta, kulkee läpi huoneen
läpi ikkunan puutarhaan.
Ne jotka ovat kuolleet kulkevat lasin läpi haavoittamatta itseään.
Jos näkisin hänet - ja se on ehdottomasti kielletty! - hän seisahtuisi
karviaispensaan luo.
Isän ja äidin kuoleman jälkeen olen kuullut heidän itkunsa
yhä useammin.
Saatan seistä pitkään puutarhassa, käsi kädessä
heidän kanssaan, aivan hiljaa.
Nyt ystäväni on pensas.
Elämä loppuu juuri kun olemme oppineet rakastamaan sitä.
Ilmaannumme ystävien takan loimuun, kuljemme
lasin läpi, vaeltavat pensaat.

Runo: Claes Anderssonin runokokoelmasta "On kylmä, täällä palaa", suom. Jyrki Kiiskinen


lauantai 18. tammikuuta 2014

Meillä olisi ollut rakkautta

Hän on kaunis.
En malta olla vilkaisematta tämän tästä, antaa silmieni löytää hänen luokseen.

Hän muistuttaa minua nuoruudesta ja saa kaipamaan sitä kihelmöintiä, jonka elämän alkutaipale saa aikaan.
Olisimmepa tunteneet silloin.
Hän olisi nähnyt minut, rakastanut pihlajanmarjoja hiuksissani, havunneulasia helmoissani.
Meillä olisi ollut hellänsuloista ikävää.
Minä olisin maannut alasti hänen vieressään, herättänyt hänen halunsa tämän tästä. 

Meillä olisi ollut rakkautta.

Tämän kaiken voin kuvitella, mutta en sitä, että hän näkisi minua nyt, että hän tuntisi mitään.

"Jos et valitse minua minä valitsen sinut
Jos valitset minut minä tapan sinut"

Claes Andersson: Syksyni sumuissa minä rakastan sinua (suom. Jyrki Kiiskinen)

torstai 16. tammikuuta 2014

Pieniä murtumia ihmisen ikävässä

Ei sitä aina jaksa pitää itseään koossa, vaan pieniä murtumisia sattuu ihmisen ikävässä. Alkuviikon hetkellisen iloisuuden ja elämään luottamisen jälkeen huomaan, ettei ne asiat sittenkään ala kulkemaan, vaan jotakin arvaamatonta ja synkkää kulkee yhä vierellä. Ihmisen ikävässä kyykistyn kuuman astianpesukoneen kylkeen. Se lämmittää muttei tuo turvaa. Pääni sisällä Ville Ahonen laulaa yhä ja edelleen kauniin surumielisesti. Annan sen laulaa, aina vaan. Ei se enää suista minua pimeisiin vesiin ja murheeseen, lohduttaa vaan. 

"miksi sinä olet aina niin surullinen
ovatko vuodet meille vain liian pitkiä

sammutetaan valot että nähdään
onko meistä vielä jotain jäljellä"

Minä ja Ville Ahonen: Sammutetaan valot

lauantai 11. tammikuuta 2014

(Olisi jo aika)

Olisi jo se hetki,
koska aikaa on niin vähän ja minun käteni jo kylmenneet.
Ja niin monia sanoja kerrottavana.

Kun odottaa aikaa: Eva ja Manu "Kun aika on"

torstai 9. tammikuuta 2014

En tiennytkään olevani onnellinen

Kipu muistuttaa että olen olemassa. On niin käsittämätöntä että on. Ja maanisen loppuvuoden jälkeen tuntuu lisäksi pahalta että on. Voi kävellä kyyneleet silmissä kadulla ja ihmiset kävelevät päälle, kun sitä on kulunut niin ohueksi ja näkymättömäksi.

Hetken aikaa tuli annettua tunteille ja haluille valta. Se oli typerästi tehty. Ja nyt tässä mielentilassa täytyisi tehdä päätöksiä, lopun elämän kestäviä päätöksiä. Tuntuu mahdottomalta. Mutta ilmeisesti minun pitäisi olla useammin hyvin epätoivoinen ja tehdä sopimuksia maailmankaikkeuden kanssa, että käännyn itseeni, unohdan muun maailman. Sillä juuri niinä hetkinä Joku tulee ja puhuttelee. Sillä on pehmeät kädet ja kauniit silmät. Miten sellaiset voi edes nähdä minut? Ei minua pitänyt nähdä kenenkään. 

perjantai 3. tammikuuta 2014

Rakkaudettomuuden pienet muruset kerääntyvät nurkkiin näkyviksi

Jotkut ovat jo menneet edeltä pimeän tuolle puolen. Kylmää kun luen muistokirjoituksia ja osanottoja. Voisin itkeäkin jos pystyisin. Keholliset toiminnat ovat kuitenkin vaikeita juuri nyt, enkä uskalla avata omia tunteitani liikaa, vain pieniä tunnustuksia voin tehdä. 

Tunnustan pelkääväni. Tämä vuosi tuntuu jotenkin pahaenteiseltä. Kymmenen vuotta sitten kuolema kulki läheltä ja pelkään sen kaiken toistuvan taas nyt. Toivon sen pysyvän poissa läheisistäni. Olisin itse turhin ja vapain lähtemään.

Rakkaudettomuus murskaa minua myös pieniksi murusiksi. Minun on pakko tunnustaa että tarvitsisin toista ihmistä. Olen tullut heikoksi ja vanhaksi. Voi kuinka vihaan itseäni näinä kipeinä päivinä, yksinäisinä öinä. Minun on taas mentävä pimeisiin vesiin kadottamaan itseni.


Jotakin surullisen kaunista tulee mieleeni. Minä ja Ville Ahonen "Musta virta".

torstai 2. tammikuuta 2014

Päivät tummien vesien äärellä

Suuri vesi ammottaa mustuuttaan. Se kertoo olemuksellaan kaiken sen murheellisen odotuksen mikä meissä on. Laskeudun sen syliin haluten ja peläten. Yöllä tumma vesi tulee uniini ja vetää pinnan alle. Päivällä se on jäsenissäni raskaana, niin kuin koko vuoden alku. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat paksuksi haluksi, itkun ja ilon tietämykseksi. Mutta kaikki tuo on turhaa odotusta.

"ei ole helppoa ajatella                                 masentumatta"
Joni Pyysalo teoksessa Ostetaan myydään käyttörunoelma