maanantai 27. huhtikuuta 2015

Seitsemän kilometriä itkua

Kävelen läpi kaupungin.
Itkettää. 
Viisi, kuusi, seitsemän kilometriä.


Kaupunki on janoinen kuuma aavikko.
Kaikkialla täällä on tukahtunutta itkua.


Tänään haluan kääntyä sisäänpäin, olla vain minä. Olen puhunut itseni itkuisen avoimeksi. Pelkäsin kertoa totuuden minuudestani, menneistä ja niistä ikävistä. Sitä että minulle sanottaisiin en saa. Mutta minulle sanottiinkin oikeat sanat oikealla hetkellä. Että minulla on oikeus, lupa, saan ja minun pitääkin.

Itken sitä että minua on kuunneltu, nähty ja hyväksytty tällaisena kuin olen. Enkä siltikään tiedä jaksanko tai riittääkö rohkeuteni olla kuin kuka tahansa, olla minä.

Kaikki mennyt on yhä edessäpäin.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Sunnuntain lempeä melankolia eli taustamusiikkia siivoamiselle

"I'm gonna die of loneliness, I know
I'm gonna die of loneliness, for sure

My dearest friend
You'll soon begin to love again
To love again"

Devendra Banhart 




torstai 23. huhtikuuta 2015

Rakkaudettomuudesta

Luin Maaret Kallion blogista kuinka vaikeaa on rakastaa, jos ei ole itse koskaan saanut rakkautta. Tiedän itse kuinka totta se on. Ihmisyyden perusta rakennetaan rakkaudesta, luottamuksesta ja läheisyydestä. 

Olen syntynyt sukupolvelta toiselle periytyvään rakkaudettomuuden ketjuun. Vanhempieni oli vaikea osoittaa kiintymystään meille lapsille. Muistan yhden hetken lapsuudestani, jolloin isä pyysi humalassa meidät lapset pöydän äärelle. Hän otti meitä kädestä kiinni, kyynelehti ja sanoi jotakin sellaista, että rakastaa meitä. Tai ei ehkä juuri niillä sanoin, koska rakkaus oli tabu. Mutta me ymmärsimme niin. Minäkin itkin silloin, en voinut sanoa mitään, pelkäsin.

On yli kymmenen vuotta kulunut siitä kun isä nukkui pois. Olimme siellä läsnä, kun isä oli hiipumassa pois, hengitti raskaasti silmät kiinni jo puoliksi Toisaalla. Ehkä hän vielä kuuli tai tunsi kosketukset. Kun muut olivat poissa, menin isän luo yksin. Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa hänelle: "isä, minäkin rakastan sinua". Siinä kuolinvuoteella annoin hänelle anteeksi kaiken, rakkaudettomuuden, lyönnit ja etäisyyden. Tiedän että hän ei pystynyt katkaisemaan sukumme rasitetta. Myöhemmin sinä yönä hän kuoli.


En minä kuitenkaan ole kivisydän. Olen opetellut rakastamaan ja minussa on tämä rakkaus. Saisinpa antaa sen jollekin.


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Muistiin kirjoitettavaksi

Se suru jonka näin hänen silmistään, olikin minun suruni heijastus. Tein siitä tarinan vailla loppua. Ikävä jonka luulin aistivani hänen ympäriltään, olikin omani, jota ilman en vain enää osaa olla.

Kyyneleet valuivat poskillani, vaikka halusin koskea hänen kasvojaan.





sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Luulin olevani muukalainen

Vaikka tämä kevät itsessään on vähemmän ärsyttävä kuin aikoihin, on se yhtä pitkä ja piinaava kuin aina. Viikonloput nukun, kun en muuta voi. Iltaisin kuitenkin havahdun ja löydän yllättäen usein itseni muiden ihmisten luota. Minussa on tämä uusi innostus ja kiinnostus ihmisiin. Pystyn toisinaan jopa virittämään jotakin keskustelun kaltaista.

Siinä väsymyksen ja työperäisen ärtymyksen välillä ehdin tietenkin kunnon humanistin tavoin pohtia ihmisen käyttäytymistä. Tulokset ovat tiivistettynä sellaisia, että olen lähinnä semi-ihmisenkaltainen. Pystyn olemaan rohkea muiden puolesta, mutta en omastani. Minä anelen tietenkin rakkautta. Voisiko olla niin, että se tulee sitten ja siten kun sen on ansainnut. Vai olenko väärä ihminen kaikille?

Nyt minä nukun. Näen taas unta kauniskasvoisesta miehestä. Kun herään, on yhä armelias sunnuntai. Tunnen hetken riemua, lapsen kaltaista iloa ja onnea.




sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ihmisen osa

Pääsiäinen kaupungissa. En edes muista olenko koskaan viettänyt sitä täällä. Sen kuitenkin tiedän, että olen ollut tänä vuonna liikaa kaupungissa. Tukehdun tänne. Olen jäänyt loukkuun omaan valituskierteeseeni, koukkuun omien toiveiden ja houreideni kanssa. Tästä kaikesta pitäisi vieroittua pois, nähdä hiekkalaatikon reunojen yli. 

Entä se onni ja ihme jota olen odottanut? Ehkä se on omaa elämääni suurempi keikkakokemus. Vieläkin muistan miten Kämäräinen kiemurtelee kitaransa kanssa. Odotettua kohtaamista seuraa uskomaton euforia, mutta myös ahdistus ja hetken tämän arkisen elämäni ylle lankeaa suuri harmaa. Miten ihmeessä olenkaan ajatellut että oma elämäni on ihan kivaa? Että olen tyytyväinen? Siitähän puuttuu iso osa. Ihmisen osa.



perjantai 3. huhtikuuta 2015

Mother said

Mikä kevät, mikä koitos. Päivästä päivään selviytymistä, odottamista, räytymistä. Viikonloppuisin kerätään lasinsirpaleet lattialta ja yritetään olla sekoamatta. Arkisin pidetään yllä selviytyjän kulissia. Miten hankalaa olla aikuinen, pärjätä, etsiä rakkautta, elämää. Aikuisena ihastuminen on vaikeaa. Kukapa ei toivoisi hyväksyntää ja pelkäisi kuolemaakin enemmän torjuntaa. On parempi kääriytyä itsesääliin kotona ja kätkeä tunteensa.

Äiti  kehoitti minua varomaan ettei pää sekoa.