lauantai 5. joulukuuta 2015

Teille jotka olette enkeleiden kanssa



Marraskuu meni niin nopeasti etten ehtinyt edes masentua siitä. Joulukuuhun ei sovi masentelu vaan lähinnä herkistely, fiilistely, menneiden ja tulevien miettimiset. Kaiken keskellä kuukausi ruuhkii tapahtumia joita täytyy enimmäkseen vain ohitella.

Käyn urheasti jouluostoksilla ja laahustan nälkäisenä, janoisena ja uupuneena Prisman muovikasssia häpeillen hautausmaan läpi kotiin. Pysähtelen itkeskelemään hautojen äärelle. Itku jää koko loppupäiväksi. Eilisestä räntäsateesta, märistä sukista ja kengistä jäi myös pysyvä muisti varpaisiini. Käyn lämmittelemään Loirinuotion äärelle. Itken muuten vain, mutta kuolemaa muistaen ja kunnioittaen. Muistan teitä, jotka olette enkeleiden kanssa.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Haluaisin kertoa teille rakkaudesta

En ehkä ole kertonut teille kaikkea. En ainakaan tätä, luulen. Jo monia aikoja sitten Toisaalla minua lähestyi mies, joka kertoi kaihtamatta haaveensa. Hän halusi sitoa minut tuoliin ja katsella minun nautintoa ja saada oman nautintonsa.

Olin hämmentynyt ja oudolla tavalla imarreltu. Joku ajatteli minusta ja minut noin? Kuinka ollakaan kieltäydyin tästä, mutta keskustelumme jatkui vielä joitakin aikoja. Hän ei ollut yököttävä, hän ei ollut vastenmielinen, mutta minä en ollut se mitä hän etsi. Mutta kuten niin monesti aiemmin, eksyneet tulevat minulta kysymään tietä ja minä opastan. Nytkin minä osasin johdattaa hänet oikeaan paikkaan haluamansa luo ja hän oli vilpittömän kiitollinen. Olimme hetken aikaa hyvillämme siitä että olimme saaneet molemmat mielihyvää: hän löytämällä etsimänsä ja minä auttamalla eksynyttä.

Aika ajoin mietin tätä ja muita tällaisia kohtaamisia. Näkevätkö vieraat minussa jotain mitä en itsekkään tunnista? Ja miten vaikeaa minun on tietää mitä etsin ja keneltä kysyä apua. Yhä enemmän tiedän että olen kahlehdittuna tänne, en pääse pois. Loppujen lopuksi se mies näki minut sellaisena kuin todella olen.

Oikeastaan haluaisin kertoa teille täällä rakkaudesta, sen kauneudesta ja voimasta. Mutta enhän tunne sitä itse. Pystyn kertomaan vain haluista ja tarpeista, niistä joista voi puhua tai mitkä voi tunnustaa itselleen. 



lauantai 3. lokakuuta 2015

On tullut jo tämä aika

Ulkona on myrsky. Se on minun tekosyyni. Peruin kaiken tänään jäädäkseni turvaan. Olen ollut kotona räpsyvien valojen ja murhieni kanssa, mutten kuitenkaan tunne vielä tyydytystä. Odotan jo lauantaita ja seuraavia tapauksia. Kuolleet englantilaiset ja elävät skotit ovat parhaimpia.

On tullut tämä aika jolloin voisin olla tyytyväinen hetken. Voisin olla murehtimatta, tekemättä listoja tai suunnitelmia joita en koskaan toteuta. Olemattoman läsnäolo on kuitenkin liian totta, vaikka ei ole mitään mitä voisin odottaa tai haluta. Silti tiedän vielä ikävöidä ja rakastaa, kenties ihmistä tai asiaa, jota en ole vielä edes kohdannut.

Aivan kohta olen liian väsynyt nukkumaan ja käymään yöhön. Haluan kuitenkin vielä hyräillä hetken melankoliaani Susipalatsin tunnelmissa. Sitten on tullut oikea aika.




tiistai 22. syyskuuta 2015

Elämä on oikotie kuolemaan



Ennen kuin syys ottaa omakseen, huomaan että jotkut solmut tuntuvat pikkuhiljaa löystyvän ja uskallan jo hengitellä hieman syvempään. Olen helpottunut, mutta en tohdi vielä liikaa uskoa tai luottaa siihen, että tästä vielä selviäisi. Loppujen lopuksi jatkamalla elämää päätyy vain hautaan.

Olen kuitenkin viime aikoina hieman tuntenut oloni onnekkaaksi ja tapani mukaan olen yrittänyt listata ja laskeskella sitä. Siitä syntyy sivukaupalla töhryä, josta en itsekkään saa selvää. Onnekkuudelleni ei siis löydy vielä aivan selvää näyttöä. Mutta lainatakseni itseäni, aina kun saa jotakin, menettää jotakin. Sitä huomaa kuinka koti on äkkiä täynnä kaaosta: käryävä valaisin, hajoava printteri, läikkyvä kahvi.

Esineiden epätoivotun rikkoutumisen synnyttämän tyhjyyden tunteen häivyttämiseksi, uskon hallitun hajottamisen voimauttavaan vaikutukseen. Teen sen hitaasti ja huolelllisesti, ruuvi ruuvilta, vasaran isku iskulta, osa osalta. Vien kaiken roskiin. Se tuntuu hyvältä mutta näyttää pahalta. Saan jotain konkreettista tehtyä, käsiteltyä ja hoidettua. Pystyn hallitsemaan elämääni.

Mikään ei kuitenkaan ole surullisempaa kuin ympäri kotia läikytetty kahvi. Kahvikuppini on aina vajaa, puolityhjä. Silloinkin kun hetkeksi saan sen täyteen, onnistun heti läikyttämään sen taas vajaaksi. Elämäni, se on juuri tällaista.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Eikä mikään muu kuin barokki

Sunnuntai, lempeimmistä lempein lempipäiväni. Silti täytyy miettiä vakavia asioita ja potea vanhuudesta johtuvia särkytiloja.

Mietin miksi Toisen hyvyyden tavoittelu on Toiselle pahuutta. Ja miten hyvyyttä ja pahuutta on lopulta vaikea erottaa toisistaan ja niiden ero on niin häilyvä?

Yritän häätää Huolen ja Murheen pois. Eikä mikään muu kuin barokki voi auttaa siinä.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sunnuntain aatto


On ihastuttavaa herätä aamuun ja oivaltaa että on lauantai, lempipäiväni sunnuntain aatto. Illalla voin syödä jäätelöä ja paneutua kiireettömästi murhiin.

Eilisiltainen sunnuntain aatonaatto kummittelee taustalla. Mietin liitoksistaan hajoavia ihmisiä, kaikkinaisuudessa läsnäolevaa raakaa todellisuutta. Ihminen on peto itselleen, oman itsensä pahin vihollinen. Siinä vihassaan hän voi kuitenkin satuttaa niin kovin monta toistakin.

Otan palasia todellisuudesta käsittelyyn. Totean asioiden olevan juurikin näin, minä en niille voi nyt mitään ja siirrän ne sitten syrjään. Minun vanha sieluni halajaa taas pois, kauas tästä ajasta. Annan itselleni luvan lähteä ja pakahdutan itseni ajan virtaan.

torstai 10. syyskuuta 2015

Syksy saa, minä en


Joku päivä, ehkä se oli vaikka eilen, minua enimmäkseen vain itketti, omat ja muiden murheet. Olin aika varma että tässä tämä nyt oli, en kyllä jaksa enää, en niin mitään. Yhteiskunta jyräsi minut. Kaiken näköisiä hakemuksia on tullut laitettua sinne tänne, anottu ja haettu. On pidetty yllä toivoa. Illalla voi ehkä olla voipuneen toiveikas ja samalla vähän miettiä mitä tulikaan tehtyä.

Aika monet tunnit päivässä on vain täytettä, fiilistelyä ja ajankulua, sillä parhaimmillani olen vasta puoliyhdeksän iltauutisten aikaan ja siinä se sitten on. Minun hetkeni ja uutiset samaan aikaan. Taas ne meni ohi, varsinkin säätiedotus. Tuli tehtyä samalla ajatustyötä ja kirjoitettua. Ja seuraavaksi nukkumaan ja murehtimaan sainko edes vähän haavekuvaani kurottua lähemmäksi? Yksi päivä vähemmän elämää mutta yksi päivä lähempänä unelmaa?

Seuraavana aamuna alkaa taas uusi taistelu. On pakko loihtia mielikuva jostakin ylimaallisen tavoittamattomasta haavekuvasta. Mutta siinähän se kaikki sitten on, eipä muuta. En tarvitse muuta kuin vain jotain mitä tavoitella. 


lauantai 5. syyskuuta 2015

Mielen anatomiaa


Kulmakarvojeni väliin on ilmestynyt syvät rypyt. Niiden nimet ovat Huoli ja Murhe.

Ikävä kyllä vanha sieluni on hätisteltävä jossain vaiheessa menneisyydestä nykypäivään ja tämän maailman hajoamisen kynnykselle. Silloin kun pystyn jättämään omat huoleni, voin järkyttyä tästä ja nyt, toisten ihmisten ahdingosta.

Olen ollut tietoinen siitä, että kun jotakin saa, menettää samalla jotakin. Haluan lapsellisesti myös uskoa siihen että jos luopuu vapaaehtoisesti tai pakosta jostakin, saa tilalle myös jotakin (parempaa). Tämä yhtälö ei vain tunnu toimivan, tai se toimii järkyttävän hitaalla viivellä. Minäkin menetän koko ajan jotakin, joka vapaaehtoisesti tai vahingossa: aikaa, rahaa, mahdollisuuksi ja ihmisiä.

Haluan kuitenkin jatkaa itsepintaista varjonyrkkeilyä ja mielikuvaharjoittelua. Olen matkustanut yhä syvemmälle mieleni anatomiaan ja alkanut ajatuksen tasolla harjoitella luopumista. Riisun niissä elämäni materialismin minimiin ja mietin kuinka helppoa olisi elää niin keveästi, askeettisesti ja vailla taakka. Kuinka helppoa olisi lähteä.. jonnekin. Minun luopumiseni olisi lopulta vain vapauttavaa ja antaisi mielihyvän tasolla jotakin. Miten voisin edes haluta vielä enempää?


torstai 6. elokuuta 2015

3.33

Illan tullen kävelen läpi lähiön, se mitä nyt kodiksi voi kutsua. On hiljaista, kuuluu vain vaimeita kodin ja perheiden ääniä, saunan tuoksua. Olen kuin haamu joka kuljen siellä. Aivan hieman tunnen sen, ettei tuo ole minun elämääni, ei nyt eikä koskaan.

Joku yö kello 3.33, eräänä toisena taas kello 5.55 uni vihdoin saapuu.




lauantai 11. heinäkuuta 2015

Olen minä ollut

Olen minä ollut aina hyvä jossakin, nimittäin sulkemaan todellisuuden pois ja kääntymään sisäänpäin. Olen enemmän kuin jossakin muualla, olen joku toinen. Väkevänä virtaava toiseus saa minut tuntemaan itseni hyvin herkäksi, avoimeksi ja valppaaksi. Olen hereillä. Toisaalta, kesällähän tarvitsee nukkua vain vähän, joten valvon ja luen yöt läpeensä. Alan nukkumaan lopulta vasta kuuden jälkeen aamulla.

Olen menettänyt sieluni yölle, mutta vaatii rohkeutta tuntea se. On ymmärrettävä että pimeys ei tule taivaalta. Se nousee hitaasti maasta, vedestä ja puista kuin usva peittäen taivaan. Pimeyttä on myöskin meissä, joissakin enemmän, toisissa vähemmän. Öisin sen läsnäolon tuntee vahvemmin.

Vaatii rohkeutta olla herkkä ja itkeä. On helpompaa itkeä muiden vuoksi, muuten vain, kuin kohdata oman itkunsa syy. Olen ottanut aikaa itkulle, mutta kyyneleitä ei tule. Itkemättömyys on kai jonkinlaista sitkeyttä, tyhmääkin. Vahvuuteni on se että tunnen heikkouteni. En kestä onnea. Kärsiminen on niin paljon helpompaa. Onnen eteen täytyisi tehdä jotakin.




maanantai 6. heinäkuuta 2015

Jos et rakasta minua niin tulisit edes uniini

Maailmani on pienentynyt aikalailla kotini seinien sisälle. Vietän laatuaikaa itsekseni, aikamatkailen omassa päässäni. Yöt vietän 1700-luvulla lukemalla aamuneljään historiallisia rakkausromaaneja.

En muista milloin olisin ollut viimeksi heinäkuussa kotikaupungissani. Katselen sitä hieman vierain silmin ja pohdin keitä nämä ihmiset ovat täällä. 

Olen alkanut tutustua yhä enemmän naapureiheni. Yksi heistä kertoo kuinka hänen naapurinsa oli unohtanut ikkunansa auki ja miten läpiveto oli paukuttanut sitä päivän. Mietin kertoisinko mitä minä olin kuullut edellisenä yönä. Päätän ettei se ole sopivaa. Havahduin nimittäin rakkausromaanin ääreltä ulkoa kuuluvaan voihkeeseen joka syntyy ihmisten paritellessa. Päivällä takapihan nurmikolla nukkui hetken joku. En uskaltanut mennä ulos.

Toisena päivänä saan seurata pihalla naapurin lasten touhuja ja sitä kuinka opetellaan pyöräilemään ilman apupyöriä. Kissani kerää silityksiä ja taputuksia naapurin tädeiltä ja lapsilta. Se makaa vieressäni ulkona. Joskus se haluaisi mennä ojentamaan ohikulkevia koiria, jos ne jää sen mielestä liian pitkäksi aikaa maleksimaan hänen reviirilleen. Koirat ja niiden taluttajat eivät tiedä miten lähellä kuolemaa ne käyvät kissani läheisyydessä.

Epämukavuusalueeni tulee julkisilla paikoilla ja viettäessäni pitemmän aikaa isommassa ihmismäärässä. Alan tehdä riskikartoitusta paikalla olevista ihmisistä. Luokittelen heitä vaarattomiin, liian kännisiin, rettelöitsijöihin ja ääliöihin. Palaan mielelläni kotiini ja aikamatkaan pois kaikesta.

Eräänä yönä unirakastaja tulee uniini. Aamulla en muista kuka hän oli.
Yöt ovat minun. Tulisit taas minun uniini.


keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Murjotus maailmalle

Kesä toimii kuin junan vessa ja menee vääjäämättömästi toisin kuin ajattelin. Tunnelman kattoon nostattanut kesäkuu heittää minut painiotteella tatamille ihmenaisen roolistani. Olen taas se olematon työssäkäyvä köyhä, jonka elämä on yhtä taistelua. Mutta varmaan ansaitsen juuri tämän kaiken ja elämä koulii minua vielä suurempaan tarkoitukseen. 

Tänään kuitenkin haluan pitää murjotuspäivän ja murehtia kaikkea, mikä oikeastaan on salainen lempipuuhaani. Siihen kuuluu olennaisesti kaikenlaisten listojen ja laskelmien tekeminen, jotka lopulta unohdan ja hävitän. Mutta juuri tekohetkellään ne ovat hengenpelastajiani.

Mitä teen tänään -lista:
- murjota
- tee listoja
- heitä kaikki pois
- laihduta

 

perjantai 19. kesäkuuta 2015

None shall sleep

Hiljaisuuteen katoaa paljon asioita, ihmisiä, elämää. Jotkut ihmiset ovat vain toisten varjoja, jos sitäkään - he ovat niin huomaamattomia, ettei heistä jää jälkiä.

Unohdetut. Kuka heidän puoliaan pitää? Kukaan ei lausu heidän nimiään, ole näkemässä, puhumassa, kirjoittamassa heitä olevaiseksi.

Ei saa nukkua ennen kuin muistaa.

"But my secret is hidden inside me.
No one will learn my name."






sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Mikään ei vie sitä pois

Sanat ja rohkaisu eivät jaksa kantaa minua pitkälle.
Tätä väsymyksen ja ahdistuksen määrää ei mikään vie pois.

Her eyes
She's on the dark side
Neutralize
Every man in sight




maanantai 27. huhtikuuta 2015

Seitsemän kilometriä itkua

Kävelen läpi kaupungin.
Itkettää. 
Viisi, kuusi, seitsemän kilometriä.


Kaupunki on janoinen kuuma aavikko.
Kaikkialla täällä on tukahtunutta itkua.


Tänään haluan kääntyä sisäänpäin, olla vain minä. Olen puhunut itseni itkuisen avoimeksi. Pelkäsin kertoa totuuden minuudestani, menneistä ja niistä ikävistä. Sitä että minulle sanottaisiin en saa. Mutta minulle sanottiinkin oikeat sanat oikealla hetkellä. Että minulla on oikeus, lupa, saan ja minun pitääkin.

Itken sitä että minua on kuunneltu, nähty ja hyväksytty tällaisena kuin olen. Enkä siltikään tiedä jaksanko tai riittääkö rohkeuteni olla kuin kuka tahansa, olla minä.

Kaikki mennyt on yhä edessäpäin.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Sunnuntain lempeä melankolia eli taustamusiikkia siivoamiselle

"I'm gonna die of loneliness, I know
I'm gonna die of loneliness, for sure

My dearest friend
You'll soon begin to love again
To love again"

Devendra Banhart 




torstai 23. huhtikuuta 2015

Rakkaudettomuudesta

Luin Maaret Kallion blogista kuinka vaikeaa on rakastaa, jos ei ole itse koskaan saanut rakkautta. Tiedän itse kuinka totta se on. Ihmisyyden perusta rakennetaan rakkaudesta, luottamuksesta ja läheisyydestä. 

Olen syntynyt sukupolvelta toiselle periytyvään rakkaudettomuuden ketjuun. Vanhempieni oli vaikea osoittaa kiintymystään meille lapsille. Muistan yhden hetken lapsuudestani, jolloin isä pyysi humalassa meidät lapset pöydän äärelle. Hän otti meitä kädestä kiinni, kyynelehti ja sanoi jotakin sellaista, että rakastaa meitä. Tai ei ehkä juuri niillä sanoin, koska rakkaus oli tabu. Mutta me ymmärsimme niin. Minäkin itkin silloin, en voinut sanoa mitään, pelkäsin.

On yli kymmenen vuotta kulunut siitä kun isä nukkui pois. Olimme siellä läsnä, kun isä oli hiipumassa pois, hengitti raskaasti silmät kiinni jo puoliksi Toisaalla. Ehkä hän vielä kuuli tai tunsi kosketukset. Kun muut olivat poissa, menin isän luo yksin. Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa hänelle: "isä, minäkin rakastan sinua". Siinä kuolinvuoteella annoin hänelle anteeksi kaiken, rakkaudettomuuden, lyönnit ja etäisyyden. Tiedän että hän ei pystynyt katkaisemaan sukumme rasitetta. Myöhemmin sinä yönä hän kuoli.


En minä kuitenkaan ole kivisydän. Olen opetellut rakastamaan ja minussa on tämä rakkaus. Saisinpa antaa sen jollekin.


keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Muistiin kirjoitettavaksi

Se suru jonka näin hänen silmistään, olikin minun suruni heijastus. Tein siitä tarinan vailla loppua. Ikävä jonka luulin aistivani hänen ympäriltään, olikin omani, jota ilman en vain enää osaa olla.

Kyyneleet valuivat poskillani, vaikka halusin koskea hänen kasvojaan.





sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Luulin olevani muukalainen

Vaikka tämä kevät itsessään on vähemmän ärsyttävä kuin aikoihin, on se yhtä pitkä ja piinaava kuin aina. Viikonloput nukun, kun en muuta voi. Iltaisin kuitenkin havahdun ja löydän yllättäen usein itseni muiden ihmisten luota. Minussa on tämä uusi innostus ja kiinnostus ihmisiin. Pystyn toisinaan jopa virittämään jotakin keskustelun kaltaista.

Siinä väsymyksen ja työperäisen ärtymyksen välillä ehdin tietenkin kunnon humanistin tavoin pohtia ihmisen käyttäytymistä. Tulokset ovat tiivistettynä sellaisia, että olen lähinnä semi-ihmisenkaltainen. Pystyn olemaan rohkea muiden puolesta, mutta en omastani. Minä anelen tietenkin rakkautta. Voisiko olla niin, että se tulee sitten ja siten kun sen on ansainnut. Vai olenko väärä ihminen kaikille?

Nyt minä nukun. Näen taas unta kauniskasvoisesta miehestä. Kun herään, on yhä armelias sunnuntai. Tunnen hetken riemua, lapsen kaltaista iloa ja onnea.




sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Ihmisen osa

Pääsiäinen kaupungissa. En edes muista olenko koskaan viettänyt sitä täällä. Sen kuitenkin tiedän, että olen ollut tänä vuonna liikaa kaupungissa. Tukehdun tänne. Olen jäänyt loukkuun omaan valituskierteeseeni, koukkuun omien toiveiden ja houreideni kanssa. Tästä kaikesta pitäisi vieroittua pois, nähdä hiekkalaatikon reunojen yli. 

Entä se onni ja ihme jota olen odottanut? Ehkä se on omaa elämääni suurempi keikkakokemus. Vieläkin muistan miten Kämäräinen kiemurtelee kitaransa kanssa. Odotettua kohtaamista seuraa uskomaton euforia, mutta myös ahdistus ja hetken tämän arkisen elämäni ylle lankeaa suuri harmaa. Miten ihmeessä olenkaan ajatellut että oma elämäni on ihan kivaa? Että olen tyytyväinen? Siitähän puuttuu iso osa. Ihmisen osa.



perjantai 3. huhtikuuta 2015

Mother said

Mikä kevät, mikä koitos. Päivästä päivään selviytymistä, odottamista, räytymistä. Viikonloppuisin kerätään lasinsirpaleet lattialta ja yritetään olla sekoamatta. Arkisin pidetään yllä selviytyjän kulissia. Miten hankalaa olla aikuinen, pärjätä, etsiä rakkautta, elämää. Aikuisena ihastuminen on vaikeaa. Kukapa ei toivoisi hyväksyntää ja pelkäisi kuolemaakin enemmän torjuntaa. On parempi kääriytyä itsesääliin kotona ja kätkeä tunteensa.

Äiti  kehoitti minua varomaan ettei pää sekoa.


sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Unta se vain on

Käyn taas lääkärini luona. Hän alkaa tietää minusta kaiken, siis ainakin huonot puoleni. Viikko ei muutenkaan mennyt ihan niin kuin piti, mutta onneksi lattia on aina vastassa, jos sattuu kaatumaan. Lattialle saattaa kyllä päätyä mitä vain, joten ennen sinne joutumista on suotavaa vilkaista alas päin.

Odottelen siis tyynenä kevään jatkoa, vaikka viime päivät olen tuntenut olevani keuhkotautinen. Ehkä olen nyt oikea runotyttö, muutun hauraaksi ja eteeriseksi. Olen kuitenkin edelleen tyytyväinen tähän rauhalliseen, tasapainoiseen ja jopa onnelliseen vaiheeseen elämässäni. Mikään elämässäni ei ole merkittävästi muuttunut, olen vain sinut itseni kanssa. On kuin odottaisin jotain hyvää ja tietäisin sen tulevan pian. Siihen saakka yritän hengitellä ja hengailla.

 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Pehmeä kohta

Tämä kevät tekee minusta edelleen kummallisen pehmeän. Jään hetkeksi kissan kanssa auringonvaloon kylpemään. Minun aikani on kuitenkin vasta sitten kun aurinko on laskenut. Kävelen viileässä illassa ja hymyilen ajatuksilleni. Tänä keväänä täytyy miettiä Isoja Asioita. Tuntuu hyvältä ymmärtää että juuri nyt olen vahvimmillani, parhaimmillani.

Tähän jatkuvaan kipuiluunkin olen alkanut tottua. Lääkäri sanoi että minun pitäisi pitää parempaa huolta itsestäni. On outoa että joku hetken aikaa kuuntelee minua ja miettii hyvinvointiani. Pitäisi osata kertoa miltä tuntuu. Puhun lääkärille melkein hengästyen ja äkkiä hän koskettaakin minun ohimoita ja poskipäitä. En muistanut miltä tuntuu olla näkyvä, kuuluva, kosketettu.

Yksinäinen ja päämäärätön elämäni on ajalehtimista, mutta elämää kuitenkin. Olen vihdoinkin alkanut pehmetä ja hyväksyä tämän. Olen niin kiitollinen kaikesta.

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Kevät tulee, tule sinäkin

Kevät on taas levittänyt jalkansa tänne. Se on työntynyt pikkuhiljaa kuumottavana, ärsyttävänä ja kiihottava tajuntaan. Mainos kehottaa naisia tulemaan. Luulen että jotkut tuleekin, kuten se mainoksen kuvassa oleva hekumallinen nainen, missä ja milloin vain. Kiima näkyy ihmisten silmistä, eleistä ja puheista. Ja vaikka kuinka kiellän, minuunkin tulee se tunne ja huuma.

Myös kauniskasvoinen mies tulee, uniini. Aamun raukeudessa vaalin unimiehen muistoa, olen peiton alla ihon vaatiessa kosketusta. Voisin unohtua siihen tilaan. Peiton alta on kuitenkin pakko tulla pois ja lähteä etsimään totuutta. Kevät tulee kärsimättömänä, parittelunhaluisena ja nälkäisenä ulko-ovella vastaan. 



sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Minä ja Morrison

Loirinuotion ilo ja lämpö alkaa haalistua. On aika palata omia jälkiä taaksepäin, kuolleiden runoilijoiden joukkoon. Niin me, minä ja Morrison tapaamme jälleen. Meidän rakkautemme alkoi lähes 25-vuotta sitten. Hän oli kuollut ja minä elämäni alussa janoten maailman kaikkeuden salaisuuksia ja sykettä. Hän oli täydellinen esikuva. Hänen olivat sanat ja kauneus, minun kaipuu.

Nyt pystyn näkemään, että olin jo silloin jäänyt tarkkailemaan elämää turvasta verhojen takaa. Toki vielä täytyi tapahtua tiettyjä asioita, jotka tapahtuikin. Silti minussa on yhä tämä väkeä halu odottaa jotakin. En ole vielä lopussa, mutta kuitenkin väärässä paikassa.

Juuri nytkin haluaisin olla jossakin muualla. Sieluni vaeltelee jossakin kotiseudullani. Se haluaisi sinne, niin kuin minäkin puristelemaan kylmää lunta käsissä, haistamaan talven. Lumi on sillä seudulla raskasta, paksua ja peittävää. Ehkä kevät pakottaa esille talven suojaavasta sylistä myös sinne kadonneet, niin kuin sen naisen, joka oli jäänyt niillä seuduilla metsänpeittoon joulun aikoihin. Kevään kosketus on likainen ja pölyinen, talven puhdas ja suojaava. 


lauantai 28. helmikuuta 2015

Jos olisi vain kerran

Tavallinen, hidas aamu. Silloin en osannut vielä päättää millainen päivä tästä tulisi. Iltapäivällä kuitenkin murrun, tästä, kaikesta, itsestäni. Kyyneleeni ovat itsesääliä, itseinhoa, häpeää. Miten säälittävä olenkaan. Kunpa en olisi.

Tänään en kestä enempää ajatuksiani, enkä edes ajattelemaan niitä kaikkia. En tiennyt että voi tuntua tältä.





Kun olen poissa

Yö hiljenee ja antaa minun jäädä rauhaan ajatuksieni kanssa.
Minä olen lakastunut, mutta tulpaanit ovat kauneimmillaan.
Annan miehen äänen puhua minulle. Hän saa minut itkuisen ikävöiväksi.
Veren maku suussa. Tähän minä nukun.




sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Viime yönä kello kaksi

Välillä on näitä pyörryttäviä viikkoja joiden jälkeen ei edes muista nimeään. Onneksi sitä lihasmuistista osaa kävellä kotiinsa ja takertua sohvan syliin. Hämmästyksen päätteeksi on hieman riskialtista päätyä vielä kokeilemaan ihmissietämystään keikalle. Tuurillaan ympärilleen pystyy tekemään turvaluolan. Mutta yleensä kyllä käy kuin elokuvissa, että jostakin vain äkkiä pöydän päälle lentää tyyppi joka keilaa kaikkien juomat syliin. Lopuksi etsit itsesi jalkojen, käsien, paksujen mahojen ja toisiinsa kietoutuneiden ihmisten läpi ja runnoudut ulos kadun virtaan.

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Mikä minä olen heidän joukossaan? Olenko tosiaan yksi heistä?

Kuuntelen yötä. Yläkerran naapuri lähtee ulos sen jälkeen kun minä palaan keskiyöllä tuhkimoaikaani. Muutaman tunnin päästä hän palaa ja pystyn arvaamaan hänen humalatilansa askeleiden raskaudesta ja kömpelyydestä. Minä tapailen ajatuksiani ja yritän olla rehellinen itselleni.
.
.
.
Viime yönä ennen kahta aika kouraisi minua. Rakas talvi tuntuu katoavan jalkojeni alta. Juuri tätä talvea en ole ehtinyt edes kunnolla tuntea, löytää sen luonnetta tai aistia sitä ihollani. Se ei ole vielä piiskannut poskia, lamauttanut keuhkojani, kuivattanut käsieni ihoa ja häikäissyt silmiäni sokeiksi.

Sunnuntaissa on haikeutta, jolle etsin toden sanoja. Kaipaan talven tuntua, häikäisevää valkoista, itseäni ja lempeää melankoliaani. Kaipaan tulppaanien kuolemaa. 

Jätän sanomatta lopun, sillä en pysty olemaan rehellinen itselleni.


lauantai 7. helmikuuta 2015

Rakkaus on muukalainen

Pidän aika paljon uudesta minästäni. Sillä on uudet naiselliset saappaat, italialainen nahkalaukku ja masokistinen taipumus nauttia selviytymisestä. Se pärjää omillaan, matkustaa ja käy kulttuuritapahtumissa. Se osaa suunnitella tulevaisuutta ja olla realistinen.

Myös unet ovat muuttuneet uudessa elämässäni tarkkarajaisiksi ja intiimeiksi. Mies on tullut niissä aivan iholle, läheiseksi ja olen nuuhkinut hänen unentuoksuista lämpöä. Aamuisin tuntuu kuin puolet elämästäni katoaisi.

Jokin kuitenkin on pysynyt ennallaan. Rakkaus on kauniskasvoinen mies, muukalainen.