sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Parasta ennen aamunkoittoa

Maailma oli lumipölyn peitossa. Näin jossain kalvakan auringon. Se oli kuitenkin jo menossa pois, niin kuin minäkin. Istuin hieman kuin irrallisena syntymäpäiväjuhlissa, joissa pappi piti puhetta kuin hautajaisissa, sillä erolla vain että päivänsankari istui vieressä elossa ja hyväkuntoisena.

Äiti yritti vieressä kysellä vointiani. En jaksa puhua hänelle. Yritän olla tarttumatta mihinkään, olla etäisenä omassa elämässäni. Olisi niin helppo palata siihen pahan olon tunteeseen, takertua kaikkiin niihin pieniin harmituksiin joita on edessä ja takana. Suurella mielihyvällä keskityn itseeni, siihen mikä saa minulle hyvän olon. En kestä mitään negatiivista lähelleni. Naurulla ja itkulla on niin pieni ero. Ehkäpä minäkin olin vain unta, pahaa unta.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Rakastettava herra Runoilija

Olen häpeättömän kauan viipyillyt kuolleen herra Runoilijan runojen seurassa. Onni on löytää oikeat sanat sen hetkiseen elämäänsä. Herra Runoilijalla on monia hyviä sanoja minulle ja minun elämääni. Hän koskettelee minua. Hänen parissaan olen kerännyt voimia ja mittaillut elämän syvyyttä, noin yleensäkin, vähän erityisestikin, mutta laajasti.

Herra Runoilija ei ollut satumainen yli-ihminen, vaan hyvin tavallinen kuolevainen ja hän rakasti yli kaiken naisia, monia, hyvin monia. Minäkin rakastan herra Runoilijaa, koska ymmärrän miten suuri hänen rakkautensa oli, niin vilpitön. Voi herra Runoilija, kyllä minäkin antaisin sinulle, itseni, omasta rakkaudestani osan. Kuinka sinua voisi olla rakastamatta?

torstai 28. tammikuuta 2010

Suutelisin

"Suutelisin hellästi niskaasi, alempaa ja alempaa,
tule luokseni
"

Roskapostiini tulee viestejä, jotka poikkeuksetta poistan katsomatta. Viime yönä oli tullut viesti, jonka otsikko meni suomeksi jotenkin noin. En silti lukenut viestiä.

Aivan kuin joku olisi lukenut ajatuksiani. Eilen illalla ennen nukahtamista minä ajattelin erästä poikaa. Ajatukseni menivät jotenkin noin.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

Kestämätöntä

Tunnistan tuon avonaisen kuivan suun, raskaan hengityksen, silmät jotka eivät näe enää mitään. Kuolema tekee työtään.
Joku kuolee ihan pian.

Kuolema,
se on televisiossa, kirjoissa, lehdissä, radiossa.
Se on kaikkialla, enkä minä sitä kestä.

Kuolemaa minä en kestä.
Enkä unettomuutta, silloin kun ajatuksille on liikaa aikaa.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Silloin kun on pitkä matka kulkea perille

Kun täytyy lähteä, hitaasti tai nopeasti, hätäisesti tai suunnitellusti, haluten tai joskus ehkä vastentahtoen. Silloin menen ulos ja käännyn vasemmalle, uudestaan vasemmalle ja sitten oikealle. Kävelen hetken suoraan ja alas jyrkkää rinnettä, jossa talvella niin helposti liukastuu. Ja siinä mietin aina että minun pitäisi lähteä aiemmin ja kulkea toista turvallisempaa reittiä. Tällä seudulla on moni eksyksissä ja he tulevat minun luokseni kysymään neuvoja. Mutta ei näin aamuisin, iltaisin ihmiset ovat eksyksissä. Ehkä joku päivä löydän itsekin perille, kun opastan kaikkia noita eksyneitä.

Mutta nyt jatkan matkaa. Käännyn taas oikealle, yrittäen olla ajattelematta mitään, odotan liikennevalot, katson tarkasti etten jää auton alle, kuljen tien yli vasemmalle, suoraan ja oikealle, läpi kongin jossa on oksennuksia, räkää, tupakantumpppeja ja joskus ujeltavaa musiikkia joka repii aivan selkärangassa asti. Ja sitten tori viistosti vasemmalle. Torilla toivon aina näkeväni sen miehen. Kesäaikaan hän istuu monesti torikahvilassa ja ajattelen että hänkin ehkä odottaa näkevänsä minut. Kun huomaan hänet, sekoan askelissa ja tuntuu etten osaa enää kävellä. En pysty edes katsomaan häntä kunnolla, mutta hän on komea. Meidän pitäisi tuntea toisemme, se sopisi meille.

Mutta nyt torilla ei näy ketään tuttuja. Ylitän tien ja käännyn oikealle, sitten vasemmalle ja sujahdan rautaportista läpi (sen joka pitää sulkea hiljaa, koska se lonksahtelee valittaen) ja sitten alaovelle, portaat ylös, oikealle käytävän perälle. Siinä se on, minun työhuoneeni. Täällä minun pitäisi olla. Joskus vain on niin vaikea mennä töihin, yrittäen mennä, muttei voisi. Joskus haluaisi muttei saisi. Jos en ajattelisi mitään ja vain kulkisin, päätyisin siihen huoneeseen. Jos menen menemällä, en haluaisi. Dilemma. Minä menen vaan.

Ja sitten minun ajatukseni saavat minut kuitenkin kiinni. Tässä minä olen ja minun nimeni on.. se ei kuulosta tutulta. Minun nimeni ei näytä tutulta. Mutta siksi minua kutsutaan, sitä minä tottelen. Minä haluaisin että sinä kutsuisit minua nimelläni. Sinun lausumana se kuulostaisi kauniilta, rakastettavalta.


maanantai 25. tammikuuta 2010

Ensimmäinen päivä ja sen alakulo

On pelottavaa tunnustella omia tuntemuksiaan.

Nämä neljä viikkoa sairaslomaa ovat olleet minulle vuosiin parasta aikaa. Kaikki tuntui niin hyvältä vielä aamulla. Menin kevyin mielin ja hieman turtana, teflonpintaisena töihin. Ensimmäinen tunti meni vielä hyvin. Sitten se valahti minuun, aivan kipeänä, alakulo, masennus, pahaolo, itku. Se ei ole vain tuntemus, vaan myös fyysinen tunne, raskaus.

On surullista katsoa kuinka jo seuraava työtoveri uupuu.

Minä todellakin haluaisin jaksaa olla töissä, vielä tämän vuoden. Ensi vuonna olen päättänyt tehdä jotakin muuta, jossakin muualla. Miksi minun pää ei enää kestä tätä?


sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Kaukainen rakkaus

Unessa pakottava, suloinen rakkaus ja himo raastoivat minua. Varastettuja hetkiä, kosketuksia ja suudelmia. Mies oli tuttuni Toisaalta, kaukainen rakkauteni. Pidin hänestä hyvin paljon, en olisi uskonut että hän unohtaa minut, mutta niin hän vain teki. Nyt hän tuli uneeni kiusaamaan minua, tatuointeineen kaikkineen.

Minulla oli kerran mies, jonka kädet oli tatuoitu täyteen kuvia. Hän oli paha mies.

Huomenna minun täytyy palata tuonne elämään, arkeen. Olihan se tuolla, se elämä?

torstai 21. tammikuuta 2010

Holotna

En voinut nukkua perinteisiä kymmenen tunnin yöuniani, jouduin repimään itseni ylös liian aikaisin. Kävin juttelemassa työterveyspsykologin kanssa. Unisena ja väsyneenä en olisi oikein jaksanut puhua itsestäni, ja koin ettei psykologi oikein malttanut kuunnella, vaan innostui selittelemään omiaan. Lopulta yritin lähestyä kipupistettäni, mutta minua alkoikin itkettämään, en pystynyt puhumaan. Tapaamisen jälkeen oli itkuinen ja tyhjä olo, jopa likainen. Se muistutti jotain.. Niin, samallainen tyhjä olo on työhaastatteluiden jälkeen.

Pelkään että vaatimattomuuteni pääsee taas liikaa esille, enkä jaksakaan selvittää asioitani ja niitä syitä joiden vuoksi koin avun tarpeen alunperin niin tärkeäksi. Olen niin kiltti, en halua olla vaivaksi. Vituttaa.

Eilispäiväinen riemu ja ilo, suorastaan hilpeys jonka koin ystävien parissa alkaa kohmettua tässä pakkasessa ja väsymyksessä. Täällä jossakin on melkein -27 astetta. Päätän raporttini nyt täältä tähän.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Kello 5.55

Perjantai 15.1.2010 kello 5.30 aamulla

En ole nukkunut silmäystäkään tänä yönä. Väsymys on minussa, mutta uni ei tule. En edes ajattele mitään. Valvon vain.

Kolmen jälkeen yöllä alan lukemaan. Luen yhden kirjan, aloitan vähän toista, mutta en jaksa lukea enempää.

Sitten alan ajattelemaan, väsyneesti, koska en voi muutakaan. Ajatukseni harhailevat, annan niiden kulkea sinne tänne.


Olen mieleltäni laiha, vaikken olemukseltani olekaan. En tiedä miksi en ole, sillä pidän niukkuudesta ja vähäeleisyydestä. Luulisi että minuun sopisi silloin myös laihuus. Silmäni loistaisivat silloin kaitaisista kasvoistani upeasti ja jo ohueksi kuluneet hiuksenikin näyttäisivät paremmilta.

Kumma kyllä en ole laiha. Olen kuitenkin heikko, vaikka tahdon lujuudellani olen itseltäni monia asioita kieltänyt.

Kotona olen itseni, se jonka näen sisältäni. Toisten seurassa näen todellisuuden, kehoni viallisuuden, mieleni rumuuden, epäonnistumiseni. Näen kauniin ja menestyneen tuttuni silmistä itseni heijastuksen ja tiedän hänen säälivän minua. Hän ei ymmärrä minun elämääni, enkä minä kadehdi hänen saavutuksiaan. Hän on nähnyt minut joskus toisenlaisena, minäkin muistan sen. Miten olenkaan vajonnut tänne asti, kuin vahingossa?

Miten monet asiat minuun kävisivät, sopisivat elämääni, mutta minun on läydettävä ne, jotka käyvät tähän hetkeen. Ne jotka olivat ennen, eivät käy enää nyt.

Tuttuni, tuo kaunis ja menestyvä, puhuu hyvistä asioista. Olen enimmäkseen samaa mieltä, joistakin eri, mutta en jaksa sanoa mitään. Hän haluaa varmasti auttaa minua, mutta vain minä voin muuttaa elämäni. Tiedän tuon kaiken saman kuin hän, mutta tiedän myös sen, että kaikki halu voi hävitä. Päivät kulkevat samanlaisina, etäisinä haamuina, aamut ovat yhtä vaikeita, illat liian lyhyitä. Kaikki on selviytymistä, arjen ylläpitoa. Mikään ei tunnu enää miltään, vain kipu ja itku puristuvat läpi. En löydä enää kosketusta itseeni.


Mielessäni läikkyy vanhan naisen kasvot, hän joka huusi minulle. Hän jatkaa huutamistaan pääni sisällä, syyttäen. Näen nyt naisen kasvoista hulluuden. Enää en tunne häntä kohtaan mitään. Hänestä on tullut vieras.


Jaksan jo paremmin, vaikken vielä ymmärrä mistä tunnottomuudessani on kyse. Kokoan kaikkea uudelleen ja mietin millaista elämää haluan elää. Vaikka olen etääntynyt elämästäni, tulevaisuus tuntuu läheisemmältä. Se tuntuu todellisemmalta kuin tämä hetki. Pidän sen ajattelusta, vaikka itkenkin paljon.

Kello on 5.55. Jatkan valvomista. Pääni sisälle tulee ajatusten tulva, jota en ehdi jäsennellä. En tiedä yrittäisinkö nukkua vai nousisinko jo tähän päivään. Sitä miettiessäni nukahdan, joskus seitsemän jälkeen.

maanantai 11. tammikuuta 2010

Pysäyttäkää kellot, nuo viheliäiset raksuttajat

En pidä kelloista. Ne pakottavat ehtimään ja suunnittelemaan aikatauluja. Mutta protestointini kelloja kohtaan ei tietenkään voi jatkua loputtomiin. Olen ehtinyt aikatauluttaa elämääni tämänkin viikon suhteen joka päiväksi, koska tarkoitus olisi pitää minäni kiinni arjessa. Niin tiedän, ei saa eristäytyä.

Sairaslomaani on tullut mukaan masennuskin. En ole yllättynyt siitäkään. Masennus, vanha tuttuni, on kulkenut nämä vuodet mukanani. Olen silti liikuttunut siitä, kuinka hyvää hoitoa ja huomiota nyt saan. Joku välittää. Siis lääkäri. Välitän minäkin välillä itsestäni.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Tänään nousin seisomaan

Kuulin jotain kaunista ja näin ulkona auringon.

Oman tunnon rukous

Mietin sitä mitä muistan ja mitä en. Minne olen hävittänyt menneisyyteni, kaiken, erityisesti ne hyvät muistot?

Tiedän että olen unohtanut tarkoituksella. En kestä sitä että minulle tarjotaan vaihtoehtoisia totuuksia, yksipuolisia näkemyksiä. Minun totuuteni on toinen, koska tämä on minun elämäni.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Päiviä, öitä

Vapaus on sitä että voi valita.
Voi elää, olla elämättä ja kuolla.

Hetkittäin olen alkanut pitämään itsestäni. Voin olla heikko ja juuri sillä hetkellä tunnen itseni vahvemmaksi kuin koskaan. Silloin tiedän mikä minulle on tärkeintä, minkä vuoksi haluan elää. Sitten unohdan sen, enkä ole muistanut kirjoittaa sitä ylös.

Päiviä, öitä.
Öitä enimmäkseen, koska elän enemmän yöaikaan. Annan aikaa itselleni, olen ja kuuntelen. Joskus on hiljaista, joskus murehdin ja joskus puhun. Yritän tehdä joka päivä jotakin josta pidän. Pidättäydyn alkoholista.

Pitkään on ollut vain tämä ja menneisyys. Menneisyys on ollut edessäni möhkäle jonka yli en ole päässyt. Nyt haluan tulevaisuuden. Sallinette etten kerro vielä kaikkea, koska en tiedä sitä itsekkään.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Höyhensaaret

Kissan pyöreät silmät seuraavat minua. Kävin palelluttamassa itseni kävelyllä ja näin välähdyksen taivaanrannan taakse valuvasta verenpunaisesta auringosta. Ainakin luulen että se oli aurinko. Jokatapauksessa se oli hätkähdyttävä ilmiö. Käännyin Koistisen kohdalla. Tulomatkalla tuuli oli purevampi.

Hoidan uneani pillereillä. Unenlaadun parantaminen maksaa euron päivässä. Toivon sen olevan sen väärti. Ainakin ensimmäinen yö oli unirikas. Pidin erityisesti seksiunien laadun parantumisesta. Ehdottomasti toivon niitä lisää.

Nyt minua taas unettaa.