lauantai 25. kesäkuuta 2016

Olen valinnut aikani ja se on omaani

Muurahainen joka halusi siivet

Ihminen joka halusi siivet

Aika ja minä täytymme. Aika vain jatkaa olemistaan, minun taas täytyy välillä koota itseni. Monen viikon sanat, teot ja eleet kerääntyvät minuun, ne jotka koen vieraannuttavan minut näistä ihmisistä. Lopulta olen aivan musertuneena. Kiitos juhannuksen, saan koottua itseäni jälleen kasaan ja eheytettyä. Nyt voin taas olla.

Tälläkin muutoksella on jokin tarkoitus. Ehkä tarkoitukseni täällä Pohjoisessa on muuttaa menneisyyttäni, sillä nämäkin hetket ovat pian mennyttä.

Olen elänyt itseni näköistä elämää ja se ahdistaa minua.


sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Vasta muutama aika

Onko liian varhaista miettiä valintojaan nyt, kun on vain muutama aika kulunut muutoksesta, vaikka toisaalta tuntuu että vesi tässä joessa on virrannut minulle jo kauan? Ei asiat täällä ole paremmin, ne ovat vain hieman erilaisia kuin aiemmin.

Turhaudun siihen kuinka tiedän olevani uusi, outo ja jatkuvan tarkkailun alla. Minun erilaisuuteni korustuu paikallisten joukosta. Jos jaksan seurata vastaan tulevien autojen kuljettajia, tiedän ketkä heistä ovat paikallisia ja ketkä ulkopaikkakuntalaisia. Paikalliset katsovat minua. Olen vieras.

He ovat kuitenkin hyvin ystävällisiä, avuliaita, puheliaita ja uteliaita. Joskus kaikki nämä piirteet ovat samalla henkilöllä, jolloin yhdistelmästä tulee pistävän ahdistava. Eiväthän he voi tietää kuinka helppoa minun on olla yksin, enkä myöskään kärsi yksinäisyydestä. Heidän keskellään kärsin vain erilaisuudestani.

En kuitenkaan tiedä miten olla tavallinen, sillä täällä en olisi koskaan samanlainen. Toivoisin jo tietäväni missä ja miten minun pitäisi olla. Loppujen lopuksi haluaisin vain löytää sen maiseman johon pysähdyn ja nauliinnun. Sen paikan jossa minun olisi hyvä olla. Ja jossakin lähellä olisi käsi johon tarttua.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Tuulee tuntureilta

 


Toukokuussa minä lähdin pois. 

Olin puhunut siitä jo vuosia, niin etten enää uskonut itsekään siihen. Kunnes eräänä  aurinkoisena päivänä se kaikki tapahtui.

Täällä kaikki on vierasta minulle ja minä olen vieras muille. Tavarani ovat täällä. En ehkä jaksa edes purkaa niitä laatikoista, sillä mietin jo minne seuraavaksi menen, minkä jätän, mikä kulkee mukanani. Mutta kuolleet runoilijat ja kuollut prinssi tulivat seurakseni, totta kai, tänne jonnekin Pohjoiseen. Täällä tuulee nyt kylmästi, ehkä tuntureilta saakka, niiltä joita en ole koskaan nähnyt.

Täällä on ihmisiä joita näen päivittäin. He ovat ystävällisiä, puheliaita ja uteliaita - liiaksikin. He kai tietävät minusta jo kaiken ja keksivät varmaankin loput itse. Ihmettelen kuka mahdan olla heille, sillä yritän itsekin tutustua uuteen elämääni. Lapin Noita, sanoi joku tuttuni. Hymistelen nimitystä mielessäni. Ja lopulta, ehkä minun ei tarvitse yrittää tulla joksikin, vaan olla se joka olen.

Joskus iltaisin otan yhteyden Entiseen. Pohdimme väsyneesti Ystäväni kanssa etäsuhteen problematiikkaa. Huomaan vastaavani että tiedän, tiedän kyllä kaiken siitä. Ja muistan todellakin jotakin aiemmista elämistäni, yhdestä niistä, välähdyksiä, ikävää ja tukahtunutta raivoa. Rakkauden jonka teimme.