lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kesä jonka elin

Kesän tuoksut ovat jo melkein hävinneet. Minä ja pieni punainen polkupyöräni vimmellämme kaupungilla. Hidastan sireenien kohdalla ja yritän tavoittaa vielä tuoksuja. Kirkon luona on kuhinaa, on kesähäät. Hetken ajan kaupunki näyttäytyy niin kauniilta, uskallan katsoa rohkeasti miehiä ja tunnen onnen. Kaikkea on. Kuin varkain rakkaus, elämä, syntymä ovat tulleet tänne. Kun uskoo rakkauteen, rakkaus tulee. Ehkä se tulee arasti myös minun luokseni, koskee varoen kättäni.On vain uskottava.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Mustat siivet kaupungin yllä

Kerran Katalonian taivaan alla tapasin mustasiipisen enkelin. Olin kuin puolivahingossa joutunut kaupungin kattojen ylle. Hämmästykseni vaihtui rauhallisuuteen, toiseus tuttuuden tunteeseen.

Siellä Kataloniassa päätin lähteä etsimään kreiviä, sillä kylässä jota huuhtoo meri, on kuulemma sellainen. Kuljin kapeita katuja ja nousin jyrkkiä rinteitä löytääkseni hänen talonsa. Päästyäni perille löysin vain seuraavan kukkulan ja lisää katuja. Löytäisikö minut joku, jos jäisin tähän, vieraaseen kaupunkiin, kapeille kujille, vellova pelottava meri tuolla?

Minun oli mustasiipinen enkeli ja rummun lyönnit. 
Minun oli meren pelko ja vaaleat rannat.
Minun oli tummat silmät ja ikävä.






lauantai 16. kesäkuuta 2012

Tarpeettomia ihmisiä

Unessa minä ja bussikuski rakastuimme. Nykyään en enää kulje busseilla, tällaista ei siis voi tapahtua oikeasti. Viikonloppuna jossakin syrjässä katselin tavallisia suomalaisia miehiä, niitä maalasmiehiä joilla on viikset ja lippalakista valkea otsa. Kuinka seksikkäiltä ja miehekkäiltä he näyttivätkään.

Minulla ja sosiaalisella elämällä on tänään koti-ilta. Tiedän että kaupungilla on tanssia ja iloa, kohtaamisia ja juopuneita ihmisiä. Mutta on vain yksi maaginen kesä ja se oli jo. Tuntuu vähän pahalta että olen tarpeeton ihminen. Ajattelen sitä kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun voin ajautua kesän ensimmäiseen syvään masennukseen. 


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Unohdettu toukokuu

Unohdin kokonaan kertoa toukokuun, vaikka tässähän sen juuri elin.

Afroamerikkalainen supermies puvussaan huudahti minulle: "Superlady!" Minua hämmästytti kuinka me superihmiset tunnistamme toisemme, vaikka ilman pukuamme. Mutta meilläkin on heikot kohtamme. Minun ovat sanat, ne ilkeät, ivalliset, mitätöivät. Tai katseet jotka ohittavat.

Ote irtoaa,
ehkä annan vain kaiken pudota. Minusta tuntuu että pärjään ilman näitä haaleita ihmisiä, joiden silmät ja sanat ohittavat minut.
Miten minusta tuli sellainen, johon rakkaus ei tartu.