tiistai 19. helmikuuta 2013

Kukin omalla tyylillään

Välillä tuntuu siltä, että ehkä tästäkin talvesta tulee selvittyä, joskin uskon puute asiaan tulee joka päivä. Tällaisina päivinä voi vähän enemmän tuntea toivoa, sillä voi katsella likaisen toimiston ikkunan takaa aurinkoa. Sen enempää valoa ei ehken kestäisikään.

Polven korkuinen huomioliiveihin puettu pieni hiihtäjä menee ladulla välillä takapuolellaan, välillä nelinkontin. Sitten mennään suksilla kävellen tai juosten, sauvat sivuilla heiluen. Tiedän tarkalleen tuon epätoivon tunteen, latua kyllä on mutta miten siitä selviää eteenpäin. Takaisin ei voi enää kääntyä.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Mieluummin lapsi kuin aikuinen

Siihen maailman aikaan olin 29 -vuotias. Joitakin aikoja aiemmin pitkä parisuhteeni oli päättynyt. Huomasin sen siitä, että olinkin suhteessani aivan yksin. Sitten marraskuussa isä kuoli. Hautasimme hänet ja joulukuussa täytin 30 -vuotta. Mietin silloin, että olin jo nuorena menettänyt paljon. Nykyään mietin, että monet asiat olivat jo silloin minulle saavuttamattomia. Silti yhä toivon että voisin olla vielä vähän aikaa lapsi.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Urhein heistä vaatimattomista

Nyt joku katsoo minua. Ihmisten keskellä olen kuin ohut verho joka värisee ilman liikkeistä. Kun joku kysyy minulta jotain, kakistelen kurkkuani puheettomuuden jäljiltä ja vaikeasti kangerrellen pystyn kertomaan puolitotuuksia.

Tämä päänsärky, joka ei lopu.  

Taustalta muistan kaupungin äänet.  

Pakoilen pois katseiden alta. 

Mikä minulle tämän mielen, katoamaan.







(nimetön)

Silloin kun itse ei löydä enää sanoja, täytyy kääntyä herra Anderssonin puoleen. Hänellä on kaikki sanat myös minulle.

---

Ne räjäyttivät pois minun eläimeni 
silmät niin etteivät ne enää nähneet
niitä eivätkä ne niitä

Minä hyväilin ne takaisin 
niin että ne taas
ja ne taas

(Claes Andersson runokokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa)

perjantai 15. helmikuuta 2013

Taivaanvärinen mieli

Päivä on samanvärinen kuin mieleni. Siis harmaa. Silmieni alle on kuitenkin ilmestynyt mustaa, joka lienee kertyneiden huolien tummuutta. Aamut ovat ikävimpiä. Kammoksun paikallisbussien vanhan viinan hajua ja päihteiden käyttäjien kovaa ääntä. Vältän tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, elämän kohtaamista. Kartan myös rakennuksia ja tähyilen räystäitä peläten katolta tippuvaa lunta. Laitan vieraille ihmisille viestejä ja ilahdun heidän vastauksistaan. Huomaan ohi kulkevat päivät, mutta uhraan ne muiden ihmisten asioille. Miten säälittävä ihmisenkaltainen olento olenkaan. Olen tässä maailmassa mutten tästä maailmasta.