lauantai 16. helmikuuta 2013

Urhein heistä vaatimattomista

Nyt joku katsoo minua. Ihmisten keskellä olen kuin ohut verho joka värisee ilman liikkeistä. Kun joku kysyy minulta jotain, kakistelen kurkkuani puheettomuuden jäljiltä ja vaikeasti kangerrellen pystyn kertomaan puolitotuuksia.

Tämä päänsärky, joka ei lopu.  

Taustalta muistan kaupungin äänet.  

Pakoilen pois katseiden alta. 

Mikä minulle tämän mielen, katoamaan.







Ei kommentteja: