torstai 30. syyskuuta 2010

Iltaisin

Kuinka kauniilta taivas näyttääkään iltaisin. Tuijotan sitä lähes tulkoon odottaen jotain näkyä. Ja toivoa. Olemme alkaneet puhua ongelmasta sen nimellä. Sekään ei auta, ei vaikka tietää ongelman syyn. Voinko olla varma mistään? Oudon levollinen olen kaiken keskellä. Asiathan ovat jo huonosti, ne voivat mennä enää vain huonommin.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Vaaleanpunaisen maailman hetkellinen päivä

Kuu käy raskaasti, matalana veden yllä.
Valo on raikas ja kuulas.
Ilmaa on helppo hengittää, siinä on vain vähän teollisuuden hajuhaittoja.
On kaunein hetki tänään
ja haukomme ahneina tämän vaaleanpunaisen maailman hetkellisen päivän.
Yritämme muistaa sen vielä huomennakin.
Kaikki täällä voi hajota ympärilleni, tai minä olen kaikkialla hajonneena.
On silti kauneinta tänään moneen aikaan.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Harmaa, vähäeleinen

Todellisuudessa kohtaamme joskus.
Se oli tänään harmaa, vähäeleinen.
Se on ohutjalkainen tyttö, tietoisena itsestään, kantaen ylpeänä varttaan.

Todellisuudessa minua ei ole, lävitseni katsotaan. 
Katsomattomuus. Se ei ole unta, se on totta.
Mitä minulle tehdään? Mitä minulle pitäisi tehdä, mitä minä teen?
Todellisuudessa saan paniikkihäiriön. 
Todellisuus on sekaisin, epätietoinen valinnoistaan. Se ei ole tässä vaan muualla. Minä olen toisaalla, tässä.
Henkäisyn verran, todellisuus on. Sen täytyy tulla takaisin.

Todellisuudessa emme koskaan kohtaan. Se on vain minun kuvitelmaani.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Oi kuu

Uni on raskasta ja ravitsevaa, mutta en saa sitä tarpeeksi. Oi kuu, sekin on tuolla jossain, se vaatisi huomioni, mutta en voi. Kaikissa tarinoissa joku kuolee, ne kauniit ja rohkeatkin. Minun ajatuksiini mahtuu vain yksi laulu päivässä. Tämän päiväisessä kuollaan. Tietysti.

Laulu:  Type O Negative "Everything Dies"

tiistai 21. syyskuuta 2010

Kun on tunteet

Yritän muistaa milloin pitäisi tietää että ei jaksa. Viime vuoden lopussa lysähdin. Miten voin olla taas näin hullun vihainen ja väsynyt. Tänään aloin ensimmäiseksi melkein itkemään kun vilkaisin töissä sähköpostini. Tunsin vain niin lohdutonta väsymystä ja osaamattomuutta kaiken edessä. Seuraavaksi halusin vain syyn, vaikka edes pienen, että voisin raivota. Mutta selvisin joten kuten ääripäisistä mielialoistani ja olin keskinkertaisen normaali, idioottimainen minäni. Pitäisi kai olla onnellinen tämänkin päiväisestä selviytymistarinastaan, mutta mielessä pyörii vain se vitutuskalja. Missä viipyykään supersankarini, joka tulee pelastamaan minut?


maanantai 20. syyskuuta 2010

Lähemmäksi sinua


Paha tuuli jaksoi tänäänkin puhista nurkissa. Illan kähmässä pölähdin suoraan lenkiltä lähikauppaan. Äkkiä hätkähdin huomaamaan kuinka joku katsoi minua. Se oli ehkä maailman suloisin poika. Hän melkein tervehti minua. Ehkä hän luuli minua joksikin toiseksi. Hän näytti Peter Parkerille, joka öisin tekee sankaritekoja supersankarin asu päällään.

En voinut mennä samalle kassalle häneen kanssaan. Häpesin ostoksiani, koska olin juuri ostamassa vitutuskaljaa ja lohtukarkkeja. Yhdessä hetkessä kuvittelin koko elämän hänen kanssaan. Ja samalla hän tuntui niin tutulta. Se tarkoittanee että hän baarimikko tai portsari, kaikki tutuntuntuiset miehet ovat nykyään heitä.

Ricky Nelson:  I Will Follow You 


sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Ruska

Seuraan sairaalan keltaista ja sinistä opasteviivaa lattiassa. Nämäkin paikat alkavat tulla tutuiksi vierailupaikoiksi. Viikonloppu meni taas kerran pieleen syrjässä. Minun kai vain pitäisi luopua siitä. Täytyisi löytää jokin oikeasti oma paikka. Enempää en jaksa tai halua kertoa nyt. Olo ja elo ei ole ollut kaikkein parasta. Palataan joku toinen kerta asiaan.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Rautatie

Juna oli tällä kertaa aivan hiljainen, se kulki hitaasti ja mykkänä kaikkien asemien ohi. Minä en muistanut mitä ne kaikki pienet hiljaiset taajamat olivat. Joistakin ehdin hereillä ollessani nähdä nimen. Jossakin loikki radan vierestä hirviä karkuun. Olin onnellinen niiden hirvien puolesta, että ne ehtivät paeta. Minä olen ollut pakosalla viikon niin etelässä kuin pohjoisessakin. Se oli hyvä pakoretki, pieni henkireikä arkeen.

Oli jo melko myöhä kun saavuin kotiin. Pimeä oli sillä aikaa hivuttautunut vähän varhemmaksi ja se ikävin vuoden aika tekee tuloaan yhä lähemmäksi. Kotona huonot uutiset tavoittivat tämänkin päivän, huoli ja pahaolo tulivat ajatuksiin. Ei ole enää hyviä uutisia, vain pahoja.

Siellä pohjoisessa oli hyvä olla. Aloin tuntea yhä varmemmin että siitä tulisi joku päivä minun koti. Ehkä se olisi tarpeeksi kaukana, ehkä sinne kirous ei yltäisi.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Valveunia

Tässä kaupungissa näen outoja, ahdistavia unia. Hotellin sänky tuntuu liian kapealta ja vieressä loistaa tyhjyyttään toinen sänky. Kuvittelen siihen jokun seurakseni. Mietin miltä tuntuisi asua täällä, katsella tästä ikkunasta kastanjapuita ja kiiruhtaa halki kaupungin jonnekin. Se ei tunnu miltään. En jaksa olla edes kovin seurallinen, vain pakollisen määrän. Mieluiten lähden pois, annan junan nukuttaa. Hetket jotka olen valveilla, saa junan liike ja rytke minut tahtomattakin miettimään seksiä. Mutta ohitan sen ajatuksen ja monta kaupunkia, kylää. Kohta voin taas alkaa nukkumaan.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Taivasmerkki

Aamulla töihin mennessäni näin taivaallisen merkin - taivaalla. Se oli suuri savuinen ympyrä jonka sisällä oli rasti. Minulla ei tietenkään ollut kameraa, jotta olisin voinut ikuistaa näkyni. Tulkitsin siitä kuitenkin olevani nyt Valittu, taivaan valitsema. Mutta mihin, sitä en osaa vielä sanoa. Ainakin minusta tuntuu nyt että tarvitsen vähän tilaa ajatuksilleni matkalla sinne ja takaisin. Voi olla että valaistuisin tuollaisella matkalla Tehtävääni.

Ystäväni S. sanoi tänään, ettei monikaan hänen tuttavistaan usko, että minä olen oikea henkilö, ainoastaan S:n mielikuvituksen tuotetta. Aloin pohtia ääneen, että häviäisinköhän minä olemasta, jos S. lakkaisi uskomasta minuun. Meitä nauratti ja kauhistutti samaan aikaan.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Yön merkeissä

Pimeästä kuului soran rahinaa ja sytkärin ääniä. Viikonloppu meni taas, työn merkeissä tai siitä murehtien. Epäuskoisena seurasin kuinka joku väsytti itsensä rimpuilemalla kaiken turhan takia. Hän oli kuin kala verkossa, uupuen lopulta. Vai olenko se sittenkin minä?

Ensimmäisen kerran myös pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta töissä. Mutta lopulta rakastuin taas moneen ihmiseen, mieheen, naiseen, heidän kuviin, sanoihin, ääneen. Miten omituinen viikko, miten sietämätön, miten rakas.

Uutisista luin kuinka siellä syrjässä, mistä tulen, ihmiset jatkavat itsensä tappamista tulella. Minunkin pitäisi jatkaa kuoleman miettimistä. Yllättävän paljon sen merkeissä teenkin uusia tuttavuuksia.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Hämärän rajamailla

Hämärän jo tultua hiivimme kissan kanssa ulos. Ihmettelemme pihalla touhuavaa siiliä ja tutustumme 16 -vuotiaaseen koiraan. Pimeys on raikasta, turvallista ja voimaannuttavaa.

Siinä tummuudessa on myös helppo miettiä viime päivien tapahtumia. Välillä ei jaksa sanoa mitään, ei edes kysyä. Läsnä on silti väsynyt tietoisuus siitä pahasta, mistä ei haluaisi edes tietää. Lopulta riittää että on, on paikalla jos toinen uupuu, on kuuntelemassa kun toinen haluaa puhua, ja on tuuraamassa jos toinen haluaa mennä itkemään.