maanantai 30. elokuuta 2010

Hämärtyy



Minulla oli jo ajatus, montakin ja siinä oli jotain keveää, mutta nyt päätäni vain särkee. Televisiossa sanottiin jotakin, että pian ovellesi kolkutetaan, enkä pitänyt ajatuksesta ollenkaan. En pidä vieraista. Koti on minulle niin oma tila, etten halua edes ulko-ovelle ketään kutsumatta.

Nyt en siis löydä sanoja tai sitä tunnetta, mikä tästä päivästä tuli. Ehkä vain toistaisin itseäni ja tehän tunnette jo minut. Luulen että toiveeni kertoo parhaiten Nummi, jonka runon haluan pitää päiväkäskynäni tästä eteenpäin:


"Sarastaa. Tai oikeastaan vain vaalenee.
Anna minulle tämä päivä.
Tai
jos se on hyvin harmaa
ota se pois. Anna tilalle
tähtikirkas yö.
"

(Lassi Nummi: Runot 1996-2007, kaikki elämän valo, Otava 2008)

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Syyllinen

Nykyään kirjoitan enimmäkseen vain kuolemasta. Johtunee tästä kirouksesta joka on kaupunkimme yllä ja kaikesta siitä pahasta mitä se saattaa keskuuteemme. Se kieltämättä synkistää mielen. Synkkyyteni ei siis johdu siitä että olisin enemmän kuolemassa kuin ennenkään, tai ehkä olen, mutta en vain sitä vielä tiedä.

Kaiken tuon ohella valmistelen edelleenkin tapahtumaa kuolemasta. Se on ehkä tämän astisen elämäni oudointa ja silti mielenkiintoisinta tekemistä. Välillä puhumme siitä porukassa kunnioittaen ja ymmärtäen, välillä nauramme. Ei se ole niin kuoleman vakavaa kuitenkaan.

Tänään mietin sitä, kuinka kuolema saa meidät tuntemaan syyllisyyttä, siitä mitä teimme tai jätimme tekemättä vainajan kanssa. Kuollut on läsnä vielä pitkään, jopa aina arjessamme, ja tekee meistä elämänsyyllisiä.

Ehkä tapaat siis minut ajatuksissani, puhumassa kuolleiden kanssa. 

Pimeässä on turvallisempaa

On helpompi olla yksin yksinäinen, kuin löytää itsensä yksinäisenä ihmisten seurasta. On helpompi välttää ihmisiä kuin yrittää kohdata heitä. On helpompi olla elämättä kuin elää.

Kuinka kuoleman makuista elämä onkaan. Ja elämä on vain kuoleman odottamista.

lauantai 28. elokuuta 2010

Syksyllä

Eräs ilta katselin lepakoiden lentoa. Olin päivällä löytänyt yhden kuolleen sellaisen. Se teki minut surulliseksi, niinkuin moni muukin asia viime aikoina. Joskus on niin paljon pahaa ja ikävää. Jokainen sellainen asia tarttuu minuun kiinni.

Joskus haluaisin olla itsekin paha, niin paha. Joskus olen ollutkin, ehkä nytkin. Mutta pidän sen sisälläni ja vain mieleni tekee pahaa, itselleni.

maanantai 23. elokuuta 2010

Kun palaa tyhjään kotiin

Sunnuntaina 29.9.2002

Kun palaa tyhjään kotiin
eikä kukaan ole odottamassa
kukaan ei ole kaivannut
ei tiennyt missä olin
Pitäisikö riemuita tästä vapaudesta?
Pitäisikö olla onnellinen?

Kun on tarpeeksi vapaa, alkaa kaivata rajoja.
Sinä et ole varmasti koskaan ollut niin yksin kuin minä?
Kuinka olisit voinut olla!

"Jos menen alas rantaan ja tulen toista reittiä ylös,
näen ehkä jäniksen."
En nähnyt, mutta istuin kallioilla ja näin ruskan saaristossa.
Vesi ja tuuli lievitti tuskaani.

torstai 19. elokuuta 2010

Iho vierastaa

Iho vierastaa vielä pitkähihaisia vaatteita ja sukkia. Olen silti iloinen tästä syksyisestä viileydestä, minun vuodenajastani. Olo ei silti olo keveä. Jokin kirous leijuu yllämme, mitään hyviä asioita ei tule, vain pahoja.

Yllättävää kyllä, kaikki jatkuukin ensi vuonna samanlaisena, siis minun elämässäni. Sen pitäisi olla hyvä asia, mutta ehkä se ei ole. Mitään hyviä asioita ei tapahdu, vain pahoja. Poissa on lapsellinen usko pieneen ihmeeseen.

perjantai 13. elokuuta 2010

Sano että rakastat

Tänään on perjantai 13. pvä. Olen kirjoittanut kaksi päivää esipuhetta kuolemalle vain huomatakseni, että kuolemasta on vaikea puhua ilman kliseitä ja vertauskuvia. 

Eilen, ollessani 35 vuotta ja 8 kuukautta vanha, sain ensimmäisen rakkauskirjeeni. Tosin se ei ollut oikea rakkauskirje vaan käsinkirjoitettu työkirje, mutta se alkoi sanalla "rakkaani". Se oli kauneinta mitä olen koskaan saanut ja kuullut. Ja samaisena päivänä kolme miestä loukkasi sydäntäni torjumalla, sivuuttamalla ja hiljaisuudella.

Tänään, edelleen 35 vuotta, 8 kuukautta ja päivän vanhempana mietin, etten edelläänkään tunne rakkautta, en intohimoa, en edes pysty kirjoittamaan intohimoisesti. Elämäni on vertauskuvallista, muttei todellista. Piste.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Intohimo

Päivä meni kuoleman parissa, palavereissa ja suunnitellen. Monet asiat viime aikoina ovat tapahtuneet kuin sattumalta. Kuten se, että joudun hetken aikaa työni puolesta käsittelemään kuolemaan liittyviä asioita. Kaikki minussa ja elämässäni muuttui, kun kuolema kulki läheltä. Tunnen tarvitsevani tämän prosessin.

Ja kuin puolivahingossa, kesken päivän, päädyinkin katsomaan elokuvateatteriin elokuvaa. Sekin oli hyvä sattuma, siinäkin kuoltiin, mutta pohdittiin myös intohimoa. Ihminen voi muuttua ja muuttaa kaiken elämässään, muttei pääse eroon intohimoistaan.

Intohimo, minä niin pidän siitä. Joskus minultakin on kysytty mikä on intohimoni. Mutta kun yritän pukea sen ajatukseksi, sanoiksi, huomaan olevani tyhjä, minun elämäni on tyhjä. Eikö minussa ole intohimoa? Kuljen pienien halujeni ja tarpeiden perässä, mutta en löydä elämälleni intohimoa. Mikä sääli.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Toisessa kaupungissa

Eilen kävelin kaupungissa jossa Hän asuu, katselin hänen työpaikkaansa, astelin sitä rantaa jossa hänkin varmasti kävelee. Kuvittelin hänen tulevan vastaani, minä kuvittelin, kuvittelin hänet tänne, muttei hän tullut.

On liian kuuma. Savua tulee idästä. Jaksan vain vähän lukea miesten kirjoittamia runoja, unohdan pyykit pesukoneeseen ja puhun naapurin sedän kanssa enimmäkseen säästä, sisä- ja ulkolämpötiloista. Voisin vähän itkeä, muuten vaan, ehkä syystäkin, kaikesta.


perjantai 6. elokuuta 2010

Onko vieläkin tämä päivä

Olin hyvin yllättynyt herättyäni puoli kymmeneltä illalla uudestaan tähän päivään. Olin nukkunut pitkään, iltapäivästä asti. Luulin että oli jonkun päivän aamu.

Nyt odotan uutta yötä ja päivää. Ehkä otan miehet mukaani sänkyyn kuluttamaan aikaa kanssani.


sunnuntai 1. elokuuta 2010

En ymmärtänyt aamulla

En ymmärtänyt aamulla missä olen. Olin hinautunut nukkuessani kummallisesti alaspäin ja nukuin jalat sykkyrällä, poikittain. Kuvittelin kai olevani edelleen sohvalla, vaikka nukuin omassa kodissani, omalla sängylläni.

Melankolia vaivaa. Epämiellyttävää ajatella että huomenna alkaa taas arki. En halua ajatella sitä loppuna. Yritän löytää sen kiihkeyden elämään, jolla menin eteenpäin alkukesän sekä uskon ihmeisiin ja ihmisiin.

En halunnut ajatella sitä aamulla tai mitään velvotteita. Vain hitaasti aamu.