sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hetkenä jolloin valo lankeaa

Helsinkikään ei anna minun nukkua. Kuuntelen rautiovaunun kirskahduksia ja ulkoa kuuluvaa laulua. Säpsähdän unesta ylös istumaan, ennen kuin tajuan olevani hotellissa. Sateinen kaupunki nukkuu pitkään ja minä ehdin kävellä kauan harhaillen aamussa ennen sen heräämistä. Käyn katsomassa Francesca Woodmanin ja Julian Rosefeldtin näyttelyt. Liikutun taiteesta, tai ehkä vain väsymyksestä ja tunnekuohuistani. 

Lentokentällä etsin ihmisistä Pietarin Ilmestystä. Kuvittelevan kohtaavani hänet uudestaan jossakin tällaisessa paikassa. Nevan tauti on jo hellittänyt, mutta lemmen kipeydestä paranemiseen vaaditaan paljon enemmän. Ottaa aikansa ennen kuin se haalistuu pois. Pelkään että se näkyy minusta liian hyvin, kuumeen kaltainen haluni. Se on kauhea polte.



maanantai 9. lokakuuta 2017

Yksin olet sinä ihminen, perkele, kaiken keskellä yksin

Nevan muistot kaihertavat vielä kehossa, kun yskin ja niistän niitä pois. Olen päättänyt kuitenkin ohittaa ne muutamalla nenäliinalla ja musiikisilla pärskähdyksillä. Pieni verenmaku suussa töiden tekeminen tuntuu joka tapauksessa aina tehokkaalta. Draama-Helmi antaa taustatukea viikon alkuuni.

"Sä olet tässä ja niin olen minäkin ja katsot mua.
Mun on hetken lämmin, sitten sä katoot.
Oon kai taas ymmärtänyt väärin.
Naamari kasvoilla se virnuilee mulle ovelta."


Draama-Helmi: Kukkuu



sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kaukana Nevan rannalla

Pietari ei anna minun nukkua. Ensimmäisen yön nukun katkonaisesti, korvatulpat korvissa. Päivä tuo eteeni jotain ihmeellisen kaunista, kun Ilmestys kävelee luokseni, puhuu, hymyilee, viipyilee ja on ystävällinen. Olen hämmentynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Seuraavana yönä kaupunki antaa minun levätä vain muutaman tunnin. Katson kuinka Nevan sillat nousevat yöllä ja laskevat aamusta. Valvon ja tiheät ajatukset täyttävät hotellihuoneen. Mietin Ilmestystä, sattumia, Tihvinän Jumalanäidin hautausmaata. Pietari  riuduttaa sieluani.

Väsyneenä ja kipeänä annan junan tuoda minut kotiin. Pietari ei sovi minulle, se vie elinvoimani. Nevan rannalle jää Ilmestys, epätodellisena ja silti lämpimänä muistona. Kotona oirehdin väsymystäni pois kehosta. Yö tuo outoja näkyjä. En tiedä ovatko ne unia vai fantasiotani. Ne ovat seksuaalisia, värikkäitä, voimakkaita. Melankolikko minussa kokee sekä syvällistä surua että täyttymystä. Olen kohdannut täydellisen kaukaisen rakkauden kohteen. En ehkä koskaan halua enää Pietariin.



keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Olemme eläneet näkemättömyydessä

Olemme eläneet sumun keskellä jo monta päivää. Uskon silti näkemättäkin, että järvi on edelleen tuolla paikallaan, enkä lähde hapuilemaan sen luokse. Näkymättömyyden lisäksi viime ajat ovat menneen päivitellessä millaisia tauteja tai vaivoja itse kullakin on, ja ketä kannattaa vältellä tartuntataudin vuoksi. Itseäni edelleen vaivaa enimmäkseen vain paha luulotautisuus. Sen vuoksi perun menojani ja syön varmuudeksi tai juuri sen vuoksi vain jäätelöä.

Mietin syksyn kuvioita, enkä tiedä onko ilmassa enemmän toivoa vai epätoivoa. Mutta menen mukana, pää sumussa. 


(Maybe you're just like my mother / She's never satisfied )





perjantai 23. kesäkuuta 2017

Ruman kaunis

Tämä uusi kotini, joka on ruman kaunis ja kotoisan rähjäinen. Rakastan sitä. Ensimmäistä kertaa tunnen kotiutuneeni jonnekin, vaikka muutto oli itsessään pakottava. Ikkunoistani avautuu nyt rauhoittava mielenmaisema. Katson kuinka aika ja veneet lipuvat ohitseni. Minulla ei ole minnekään kiire. 

Tähän aikaan kesästä luonto ja minä olemme väkevänä elämästä ja taikuudesta. Hetken verran jaksan uskoa ihmeisiin ja rakkauteen. Mutta kaikki on katoavaista ja pian häviän taas metsänpeittoon. Näin on ollut ja tulee olemaan.



lauantai 27. toukokuuta 2017

Kun aika on

Suurmiehen kuolema kosketti ja itketti loputtomasti. Mieleeni syöpyi lähtemättömästi Narvan marssi, kirkosta ulos keinahteleva saattue, emerituspiispan kumarainen olemus ja pohjattoman surullinen katse. Monet puhuivat siitä kuinka Suuri Suomalainen oli ajoittamisen mestari. Myös hänen lähtönsä oli sellainen. Tulemme aina muistamaan tämän vuoden ja päivän.

Hyvää taivasmatkaa.






keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Lähellä, iholla ja viileänä

Ainahan voisi puhua säästä ja siitä kuinka kevät antaa odottaa itseään. Minulle aika on toisenlaista, enkä osaa puhua lämpötiloista tai kevätkylvöistä. Tiedän vain että keväisin minun täytyy muuttaa, koska minulla on tämä linnunmieli. Lähdön lähestyessä tulen yhä väsyneemmäksi. Ennen itseäni täytyy hoitaa velvollisuudet, jotka vie voimiani. Myös kuolema pysyy lähellä ja tietoisuudessa. Hekin, jotka luulin jo kuolleen, kuolevat yhä uudelleen ja ehkä nyt lopullisesti. Elämä on niin kuin aina, herkkää ja epävarmaa.


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Oletko käynyt joskus mielessäsi?

Joskus keskiviikko on vain pitkittynyt maanantain perätila. Mietin maanantain mahdollista abortointia samalla kun luen edessäni olevaa tilannetta: hän haluaa pitää minusta, hän ehkä pitää minusta, kun taas hän ei missään nimessä pidä. Poistun tapaamisesta kuin rutistettu tyhjä kaljatölkki, suljen hetken pois ja pakenen muistojeni ensiaputilaan. Kaikki tuntuu tapahtuneen kuin äsken: mies kääntyy rakkaus silmissä puoleeni asemalla, sulkee minut syliinsä turvaan ja suutelee pitkään päästämättä irti. Ja silti sitä ei ole voinut koskaan tapahtua. Pidän näistä mieleni mahdottomista muistoista. Ne ovat todellisimpia ja lämpimämpiä kuin totuus.

Väsyneessä mielessäni pidän itselleni vielä puolustuspuheenvuoron keskiviikon palavereille ja minusta pitämättömille. Minussa on naurua, jota ette tule koskaan kuulemaan. Minussa on hyvyyttä, jota ette tule koskaan tuntemaan. Minussa on supernaisen voimia, jota ette tule koskaan kokemaan. Ja minä olen aina ollut hyvien puolella. 



sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Raskas sade tekee talvesta kevään

Lumisade alkaa juuri samaan aikaan kuin eilenkin. Sateellakin on oma aikansa. Raskaasti se tulee maahan ja kastelee luihin saakka. Olisipa juuri tänään, tänä sunnuntaina joku. Hän jonka kanssa olla vain hiljaa, sanaakaan sanomatta katsella sadetta ja tietää silti että kaikesta olisi ymmärrys.



maanantai 6. maaliskuuta 2017

Tuleville ajoille, hyville ja pahoille

Unohdin itkeä ja sääliä itseäni sunnuntaina. Annan maanantaille mahdollisuuden korjata asian, mutta oikeastaan en jaksa. Mitään. Talvi on kirkkaimmillaan, mutta minä pidän sen ulkona, niin kuin elämänkin. Ja silti kuvittelen että joku päivä lähden ja otan oman osani kaikesta. Miten helvetin urhoollisesti minä pidän yllä uskoa paremmasta ajasta ja siitä, ettei tämän huonommin asiat voi enää olla. Eihän se pidä paikkaansa. Aina voi olla asiat huonommin ja tulee vielä olemaankin. Täytyy siis tyytyä tähän hetkeen ja muistaa että kaikki tulee vielä olemaan toisin.



tiistai 21. helmikuuta 2017

Musiikkia jota emme edes kuule

Musiikki. Muistin sen ensimmäisenä aamulla herättyäni. Kuulen usein unissani musiikkia. Viime yönä kuuntelin Canned Heatin kappaletta On The Road Again. Ehkä se johtui siitä että mietin eilen linnunmieltäni ja sitä että kesän kynnyksellä todennäköisesti taas muutan, koska se vain on minun mieleni. Mutta luulen että monesti musiikki jota kuulen unissani, ei ole edes todellista, vaan sävellän itselleni unimusiikkia. Viime aikoina olen kuitenkin hyräillyt hereillä ollessani enimmäkseen Taboon teemaa. Taboo on auttanut minua selviytymään viikienkien jättämästä tyhjyydestä ja ikävästä. Onneksia on HBO Nordic ja television brittimurhasarjat. Elämässä on sentään jotain järkeä ja asioita joita odottaa.




maanantai 13. helmikuuta 2017

Maanantain omalaatuinen nihkeys

Maanantailta ei voi koskaan odottaa mitään hyvää. Tänään se kuitenkin tarjoili minulle yllättäen lempeyttä ja armoa. Se näyttäytyi vieraan ihmisen ystävällisyydellä, kuuntelulla ja odottamattomalla anteliaisuudella. Myöhemmin tapasin tuttavan joka kertoi minusta näkemästään unesta. Minua hymyilytti. Maanantai oli riisunut minut aseista ja löysin itseni kuuntelemasta jazzia.

Ei huolet ole kaikonneet minnekään, mutta yritän kapseloida ne omaksi erilliseksi osastokseen. Tarkastelen niitä sitten kylmän rauhallisesti ulkopuolelta, tiskaan astioita ja mietin viikon ruokalistaa. Tämän kärsimyksen täytyy lopulta puristaa minusta esiin timantin.



keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Plan B eli pakosuunnitelma

Tarvitsisin juuri nyt kipeästi pelastusta omalta elämältäni, idioottivarman suunnitelman, pakoauton ja elämän tarkoituksen. Olen minä yrittänyt saavuttaa tätä, kovastikin ja maksanut siitä enemmän kuin voisin. Elämän saa vain rahaa vastaan.

Ahdistusta, synkistelyä ja vitutusta seuraa vaihteeksi hetkellinen paniikki ja minuuden ääriviivojen katoaminen. Yritykseni olla normaali ei tietenkään onnistu. Ihmiset eivät sovi minun läheisyyten, enkä minä ihmisten luokse. Kun tavoittelen normaaliutta, koen epäonnistumista ja häpeää. Saan aikaiseksi vain pitkän tuijotuksen muilta.

Olen löytänyt itsessäni uuden kipupisteen, mutta ymmärrän että siitä täytyy tulla vahvuuteni. Elämä on sarja pettymyksiä, kuolemaa ja epätoivoa. Olen silti hämmästyttävän lannistumaton sen edessä.







sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Kuvitele itsellesi elämä

Olen koko viikon antanut itselleni aikaa pohtia ja löytää elämääni uutta näkökulmaa ja myönteisyyttä. Apunani ovat olleet muinaiset mentorit, jotka ovat kuitenkin ajatustavaltaan kovin kaltaisiani. Lisäksi he uskovat että jumalat ovat päättäneet kohtalomme ja niille on annettava veriuhreja. En siis ole lopulta tiukan ohjelmaputken avulla saanut maailmankuvaani kovin paljon vaaleammaksi. Olen antanut periksi synkistelylle, tylsistymiselle, toivottomuudelle ja ahdistukselle. Välillä kaiken tämän on vain annettava tulla läpi ja otettava vastaan.

Olen alkanut todellakin uskoa siihen, että onnellisuuden tavoittelu on turhuutta ja positiivisuus on ruma sana. Mitä onnellisuus lopulta on - sitä että on mukavaa, hauskaa ja naurattaa? Päädyin siihen, että minulle se tulee turvallisuudesta, luottamuksesta ja hyvästä olosta. Hymy ja nauru tulevat siihen päälle jos ovat tullakseen. Tärkeämpää minulle lienee löytää nyt tarkoituksellisuutta olemiselleni ja ymmärryksen siitä mihin olen menossa ja mitä minun tulisi tehdä. Tämä tietoisuus antaa vielä odottaa minua ja horjun turvattomuudessa.

Ehkä jokin elämänmyönteisempi ajattelutapa on siis parempi sana kuvaaman mitä tavoittelen. Ajatuksista tiiviit ja päämäärättömät päivät saavat minut epäilemään omaa olemassa oloani ja olemustani. Joskus epäilen että olen vieläkin Pohjoisessa ja teen ajatuksissani pakoa tähän paikkaan, jota jo kodiksi kutsun. Oikean elämän ja kuvitteellisen elämän raja on minulle joskus häilyvä. Mutta kaikki tämä on minulle totta ja arkea, onhan elämäni aina ollut eskapismia.



maanantai 9. tammikuuta 2017

Sekin vähä mitä pitäisi jaksaa, on taakka

Viikonlopun huipennus oli pieni romahdus ja tunnustus itselleni, että olen kurja ja onneton. Siitä huolimatta tanssin kuin mielipuoli yksin ja itselleni. Viime kesänä Pohjoisessa romahtelin epäsäännöllisen säännöllisesti. On kai siis hyvä aloittaa tämäkin vuosi pohjalta. Ystävä tosin muistutteli positiivisen ajattelun merkitystä hyvinvoinnin kannalta, johon minun täytyi heti kommentoida etten ole luonteeltani sellainen. Löysin kuitenkin hetken mietittyäni yhden heikosti positiivisen asian elämästäni.

Ei ole toisaalta totta, ettenkö näkisi onnellisia näkyjä elämästäni. Kuinka usein kuvittelenkaan itselleni kauniin elämän, rakkaudesta lämpimän. Hyvät asiat tulevat nykyään vastaan vain niin kovin harvoin ja vahingossa.

Silloin kun en jaksa kuvitella itselleni kaunista elämää, tulevat unet. Yö näytti minulle kauniin miehen. Katsoin häntä väkijoukosta ja minua sykähdytti ajatus, kuinka kohta kaikki tietävät että hän on minun. Jään vaalimaan näitä unieni ja näkyjeni hauraita muistoja.


maanantai 2. tammikuuta 2017

Raskas

Tässä iässä voi kai olla nostalginen. Todeta että olen jättänyt elämän taakseni kauan sitten ja odotan jo seuraavaa kuolemaa ja sitä kenen kohdalle se osuu.

 Mutta kun aamu on, kaikki on edelleen raskasta.