maanantai 31. joulukuuta 2012

Vähäeleisistä tunteista

Minussa elää vanha sielu. Rakastan suuria tunteita mutta pieniä eleitä. Pienillä asioillakin on merkitys. Ensi vuodelle olen kuitenkin päättänyt tavoitella joitakin suurempiakin merkityksiä.

Tänä vuonna olemme selvinneet monista maailmanlopuista. Kaikista niistä en ole edes tiennyt ja joitakin olen ehkä ohittanut hipoen. Kaikesta huolimatta minulla on oudon vapaa ja voimakas olo. Näin on hyvä jatkaa.

En lupaa, mutta yritän muistaa.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Luopumisharjoituksia

Kävellessäni tätä syrjäistä metsätietä säikytän metsäkanalinnut pois kiepeistään. Eräänä päivänä teeriä lennähtää ympäriltäni kaksitoista. Jähmetyn paikoilleni häpeissäni rikottuani niin monen rauhan. Näiltä seuduilta on hakattu niin paljon metsää, että näen meidän vaaraltamme toiselle, jopa toiseen kylään, mutta en näe enää taloja. Voi olla että nekin ovat jo samein silmin, kylmin seinin ilman huolehtijaa. Mutta kuu, kuu nousee jo metsän rajan yli minun kyynäreni verran. Ja yhä se vain voimistuu.

Kun tulemme pois, tuoksuu kissani vielä liiterille ja tuvan lämmölle. Mutta joka kerran kun lähden pois sieltä, luulen että se on viimeinen kertani.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Ehkä minä en ollut kukaan

Rakas yö, sinä tiedät kaikki minun totuudet!
Sinä tiedät että sinua vasten olen hauras
Yhtälailla sinun on valta minut vahvistaa tai kuoria aina vain ohuemmaksi

14.12. klo 2.14.
Ehkä en ole nukkunut sitten sen jälkeen kun olimme tulleet aikaan joka oli 12.12.12. Mutta eihän se ole koko totuus. Kaikki alkoi jo aiemmin tällä viikolla. Minä valvon. Nukahtamislääkkeeni ovat loppuneet. Minä vain valvon ja valvon, tai näen puoliepämukavia lyhyitä unia. Ja tulee päivä ja tulee ilta, enkä ole seuraavanakaan yönä sen väsyneempi.

Yöt ovat makaavaa pysähtyneisyyttä jossa mietin humanistia jonka tapasin pienessä kuumassa huoneessa. Hänellä oli villit kiharat ja villapaita. Olin jo kauan tiennyt että juuri sellaiseen voisin rakastua. Kun tulin tietoiseksi vaarasta, annoin hänen sokaista minut, jotta kylmenisin hänen kauneudelleen. Kaikesta huolimatta olin ollut varomaton. Näen hänet vieläkin. Koskemattakin voin tuntea.

Silmäni ovat kipeät sokeudesta kun teen tunnustuksen yölle. Pehmeä-ääninen humanisti on herättänyt minussa puolen, jota en hallitse. Hänen oppineisuutensa edusti sitä mitä haluaisin elämältäni nyt tai viimeistään huomenna. Hänessä ruumiillistuu se muutos jota himoitsen. Se on tuolla toisaalla, se on pelottavan erilainen. Se on pieni kuuma hämärä huone, jonne haluan pyrkiä nyt koko ajan.

Kaikkina näinä painajaismaisina sokeina öinä näen hänen kauniin kuvajaisensa. Haluan kääntyä kohti hänen näkevää katsettaan, etsiä sitä pehmeää ääntä johon voisin vajota ja hapuilla kiharoita mihin kajota.



------

Kun ihminen särkyy
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään 
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen omalla voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärillään tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden 
kaikki mahdollisuudet

Runo: Claes Andersson, teoksesta Runoja meren pohjalta. Suom. Pentti Saaritsa


tiistai 11. joulukuuta 2012

Poikkeuksellisen yksinäinen

Meidän aurinkomme, tuo poikkeuksellisen yksinäinen tähti.

"Avarat kaksoistähdet saattavat kiertää toisiaan jopa valovuoden etäisyydellä. Kaksoistähdet ovat usein todellisuudessa kolme tähteä, joista kaksi kiertää toisiaan lähekkäin ja yksi on sinkoutunut kaukaiselle kiertoradalle." (http://bit.ly/SNsZTQ)

Tunnen sympatiaa aurinkoamme kohtaan. Se on niin yksin. Mutta tiedän myös tuon tunteen, kuinka kiertää toista valovuoden etäisyydellä ja lopulta huomata että onkin se kolmas, joka on sinkoutunut kaukaiselle kiertoradalle.

Musiikiksi Pekka Streng "Mutta minä lähden"


torstai 22. marraskuuta 2012

(hajatelmia vailla loppupäätelmää)

Unissa on ikäviä muistoja todellisuudesta. Silti vuoteen syli olisi suloisempi kuin tämä aika ja ajatukset. Olisi niin helppoa sulkea verhot ja jättää maailma tuonne ulos. Melkein pimeässä kodissa on helpompi hengittää.

Kaikella tapahtuneella tuntuu silti olevan jokin tarkoitus. En vain ole vielä sitä ymmärtänyt, mutta tunnen että tietyt tapahtumat alleviivaavat jotakin. Viikon sisällä ehtii tapahtua paljon epätavallisia asioita. Yhtenä hetkenä pelkään oman henkeni edestä vierasta miestä, toisena päivänä pidän kadulla vieraan mummon päätä ja käteni tahriintuvat verestä. Kukaan muu ei uskalla kumartua hänen vierelleen, ottaa kädestä tai puhua hänelle.

Minä peitän tunteeni ja esitän rohkeaa ja pelotonta. Ehkä kukaan ei huomaa että joskus perhosen kosketus voisi kaataa minut.

Samaan aikaan kaikki pysähtyy ja jatkaa kulkuaan. Omat pyrkimykseni vaikuttaa elämän kulkuun tyrehtyvät. Silloin kun olen epäaktiivinen asioiden järjestelyssä, tapahtuu jotakin ikään kuin itsestään. Pitäisikö tässä vaiheessa tulla suuri ymmärryksen tunne? Onko se yhtä kuin "älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy". Tännekö siis jään?

lauantai 17. marraskuuta 2012

Täällä on kuin jo poissa olisi

Pidä itsesi tässä hetkessä ettet hukkaa sitä. 

Olen päättänyt kiinnittää ajatukseni nuoreen mieheen. Olkoon hän se, jota hetken kaipaan. Olkoon hän se, jonka kohtaamista odotan.

Voisiko sellaiselle nuorelle miehelle kertoa kuolemasta? Siitä miten sen voi kohdata kesken päivän torilla, se on mustiin pukeutunut mies pahuus silmissään. Sen kuinka huomaat kuoleman kiertävän kehää ympärilläsi ja odotat sen kohottavan käden ja.. Voisiko hänelle kertoa siitä, kuinka näet itsesi kuolemassa torille?

Ei nuorille miehille pidä kuolemasta puhua. Puhu rakkaudesta, puhu elämästä ja laulun sanoista.


Iltamusiikiksi: Jun Miyake "Flesh for Eve"

torstai 15. marraskuuta 2012

Pelko on kylmä kivi vatsassa

Painajaiset ovat olleet tällä viikolla vakiovieraita unissani. Aamuisin karistelen hetken aikaa unien pahuutta pois. Mutta elämä tuolla ulkona voi olla myös liian tiheää. Nauru kääntyy itkuksi, väsynyt tyytyväisyys kauhuksi.

Tänään pelkäsin enemmän kuin koskaan. Hetken aikaa elämä oli kuin hidasta painajaista. Tällaisten päivien jälkeen pitäisi kai tuntea suurta kiitollisuutta ja helpotusta. Ehkä tunnenkin. Kaiken kokemuksen pitäisi kai kiteytyä joksikin uudeksi. Ehkä se tapahtuukin.

Sitä voisi käpertyä tai alkaa elämään entistä määrätietoisemmin. Tai ottaa vaan kaiken uutena kokemuksena ja kohauttaa olkapäitään.

Tiedän vain, että pelko on kylmä kivi vatsassa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

(minä) valveilla

Kylmä on asettunut harteilleni. Olen kääntänyt selkäni päivälle ja odotan vain hämärän tarinoita ja tuttua turvallisuutta. En jaksa vaatettaa tai ruokkia itseäni. Sohva on minun saareni jossa on kaikki tarpeellinen, sohvan lämmin syli ja kehräävä kissa. Maailma ei tarvitse minua tänään. Tai sittenkin, minä en tarvitse maailmaa tänään.

(Uskon että kuolema osaa tanssia ja sen hetkellä minäkin herään horroksestani, askeleeni on keveä.)

Todellisuus on räikeänä, jalat levällään edessäni. Se on kasvava tiskiröykkiö, nurkissa vilistävät pölykoirat ja tyhjä tili. Marraskuu, ole armollinen. 


(minä) unessa

Kylmä on näissä huoneissa, se hengittää kasvoilleni. Kulkeeko kalma taas näillä seuduilla, harhailee ajatukseni. En siltikään välitä siitä, sillä kaipuuni on niin lämmin. Kaivaudun syvemmälle sohvan syliin. Untahan se vain oli, kun mies kumartuu puoleeni ja antaa pitkän lämpimän suudelman? Kuka minua vietteli? Kätenikin on jo viilentynyt, kylmä veri hiipii sormenpäistä syvemmälle. Yö oli vienyt muistot pois ja minä käännän selkäni päivälle. Tästä en nouse, sillä maailma ei tarvitse minua tänään.

(minä) häilyvänä

Ikkunat näkevät.
Suut puhuvat.
Huomaako kukaan silti minua.
Tämä matka on pitkä. Kävelen sen yksin.

Yksinäisyys siinä hetkessä kun on muiden seurassa.
Tekisikö jonkun kauniin ihmisen seura minutkin viehättäväksi?

Kuu ei ole täällä lohduttamassa minua. Katselen muita ihmisiä vaivihkaa. Huomaan kääntyvät katseet.

Minulla ei ole edes nuoruuttani enää annettavaksi kenellekään. On vain vanhenevan naisen harmaantuvat häpykarvat ja pidentyneet yöunet. On vain lisääntynyt yksinäisyyden tarve ja itkuisuus.

On vain vilpitön tarve antaa rakkautta. Ja ehkä saadakin sitä.

(Häilyvänä taustalla: Paavoharju "Mistä hän oli tullut")

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sielujen päivä

Yön ja aamun rajalla näen unikuvia, jotka tuntuvat niin tutuilta. Olen unessa, olen lapsuuden maisemissa. Niiltä ajoilta minulla ei ole muistoja. Tiedän että olen ollut siellä. Mutta minulla ei ole muistoja.

Aamun harmaudessa muistan ihmiset, paikat ja hajut. Tuntuu oudolta ymmärtää olleensa se lapsi joka on kokenut unien paikat.

Päivä on niin harmaa. Sade kastelee meidät kaikki ja taivas on maassa asti. Juuri tällaisina päivinä on kuljettava nöyränä katse maassa, muistaa olevansa kuolevainen. Kynttilät palavat kuolleiden muistolle. Elämä on yksinäinen vaellus mystistä kuolemaa kohti. Se on turhan kaipauksen väsyttämistä.


Musiikiksi: Mozart "Requiem"

maanantai 29. lokakuuta 2012

Niiltä ajoilta ei ole muistoja

Maailma esittäytyy kylmän kauniina. Se suorastaan puristaa rinnasta. Pudonneet puun lehdet rahisevat jaloissani, niissä on vielä kalpeaa väriä. Pihlajat seisovat paljaina mutta vielä marjoista raskaana.

En tiedä onko mieleni raskas, vaiko vain väsynyt. Mutta se jaksaa keskittyä ihan pieniin hetkiin kerrallaan. Punaisiin marjoihin, kalpeisiin lehtiin, ilman kuulauteen, taivaan sävyihin, täysikuuhun.

(Seuraavana päivänä maailma peittyy valkeuteen. En tohtisi mennä ulos ja koskettaa puhtautta.)

Joku mainitsee kaukaisista ajoista, yhteisistä muistoista. Se tuntuu oudolta, sillä minulla ei ole muistoja niiltä ajoilta.

(Mieleen pyrkii koko ajan jokin sävel. En vastustele sitä. Se täyttää kaiken niin, että olen särkyä.)


Musiikiksi: Erik Satie "Gnossienne 1"

maanantai 15. lokakuuta 2012

Taivaalla on linnun jälkiä

Taivaassa on jo talven harmautta. Se on kaunis, niin kuin maahan laskeutuneet lehdet, raskaana roikkuvat pihlajanmarjat ja täytenään liplattava järvi.

Luonto näyttää sävynsä ja karaisee itseään talvea varten. On sääli että pimeä tulee ja peittää värit. En voi tähyillä taivasta tai kävellä pitemmälle. Lintujen levoton parvi lentää takapihalla. Koti asettuu tasapainoon. Kissa tuhisee vieressäni ja minä olen ehyt.

Yritän löytää sanoja jotka vakuuttavat ja tekevät minusta vahvan. Yritän opetella armollisuutta, etenkin itseäni kohtaan. Elämä on liian lyhyt täytettäväksi vihalla. En pääse itsestäni pois.

"Älä uneksi pois kaipaustasi. Kaipaa esiin unelmasi." (Elonkorjaajat-taiteilijaryhmä)

torstai 11. lokakuuta 2012

Annan päivä

Aamu, tai ehkä se on jo aamupäivä, herättää minut sumuun. Avaan radion ja täytän asuntoni klassisella musiikilla. On hieman ikävä lähteä hetkeksi pois, tehdä itsestään ihmisenkaltainen ja toivoa että olisin kuin kuka tahansa muista.

Kotini on tyhjä tassuttelusta, sillä kissani on mennyt jo edeltä syyslomalle. Poden ikävää, poden elämän kaipuuta. Yritän puuttua elämänkulkuuni ja haen unelmia, tulevaisuutta.

Tällaisina kauniina syyspäivinä voi elää yksinkertaisesti. Voi elää päivän Anna Ahmatovana ja tehdä kuten hän runossaan kertoo:

Olen oppinut elämään viisaasti, karusti, 
rukoilen Jumalaa, tähyilen taivasta, 
illan suussa kävelen pitkään, 
väsytän turhaan kaipausta.

(Suom. Marja-Leena Mikkola)

perjantai 28. syyskuuta 2012

Minun osani on ikävä

Eräs mummo kaivelee minulle harmaan takkinsa taskusta karkkeja kiitokseksi. Ihmiset ovat taas tarvinneet tällä viikolla apuani. Olen onnellinen että saan tuntea olevani Superlady. Vaikka olen niin rujo ja ruma, jotkut näkevät kuinka sydämeni on kultaa ja olen täällä eksyneitä varten.

Eniten minua lämmittää se, että saan kultakurtiselta pojalta hymyn ja huomion. Miten kuulas ja hauras hän on, niin kaunis. Ripottelen hänen päälleen kultapölyä ja otan hänet siipieni suojaan. Vaikka tiedän hänen pärjäävän ja pääsevän vielä kauas, annan hänelle kosketukseni jolla hän saa onnen.

Mutta niinkuin kaikki supersankarit, on minunkin osani yksinäisyys. Se jonka tehtävä on auttaa muita, ei saa itselleen rakkautta. Minun osani on ikävä.

Lohdutan musiikilla, joka kai kertoo juuri minusta.
PJ Harvey:  Who will love me now


tiistai 18. syyskuuta 2012

Myrskyn ratsastajat

Syysmyrsky kolisee ja ulisee parvekkeella. Se vie minut unitilassa Pariisin taivaan alle. Henkeni leijuu siellä Morrisonin kanssa. Minä olen, minun henkeni leijuu. En kuitenkaan irtoa, en koskaan lennä tai voi ohjata itseäni.

Seuraavana päivänä tulee päänsärky, väsymys ja ärtymys. Miksi tämä pysähdys, tylsyys ja hiljaisuus? Odotan yötä ja sielujen vaellusta. 

perjantai 14. syyskuuta 2012

Keskustelua maailmankaikkeuden kanssa

Täällä uudessa kodissani odotan että joku tulisi laittamaan kotini ja elämäni kuntoon. Kuu kulkee väärinpäin ja seutu näyttää tulevalta rähjäiseltä lähiöltä. En kuulu tännekään, olen vain läpikulkumatkalla. Täällä uudessa kodissani tulevaisuus on yhtä tyhjä kuin ennenkin. Haluaisin vain käpertyä ajatuksiini ja sänkyyn, nauttia mieleni rajuudesta ja vapaudesta, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Antakaa minulle tilaisuus olla ihmisen kaltainen. Antakaa minulle rakkaus joka tekee minusta olevaisen. Antakaa minulle mahdollisuus jota en hukkaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Taivaan raskas sininen

Tuuli kuljettaa hajamielisesti tummia pilviä taivaan yli. Veden yllä on raskaat pilvet. Jotkut niistä tiputtavat suuria pisaroita alas. Pilvien välissä on elokuun aurinko. Elokuun raskaus ja lämpö samassa hetkessä, kuukausi joka korjaa elämän viljaa. 

Sunnuntai ja sen turvallinen lämmin arki. Aamun sanomalehti ja itkut, paljon kahvia ja vanhaa musiikkia. Elämä on tuolla edessäpäin ja odotan että pääsisin sinne asti.

Viime aikoina olen oppinut ettei menneisyyteen pidä kajota. Se mitä muistelee kaiholla, ei tapahdu enää näinä päivinä. Täytyy tehdä uusia muistoja ja tehdä niistä parempia. Tämä päivä on tänään ja se on sama kuin eilen. Aika ei kulu, vain me vanhenemme ajassa.

Eräänä päivänä runoilija soittaa minulle. Hänen puheessa kuulen ymmärryksen ja ystävyyden. Ja runoilija tuntee myös sen. Hän haluaisi minut sinne jonne me molemmat kaipaamme. Niin me vieraat toisillemme löydämme yhteisen ikävän.

Ja niin sunnuntai kertoo tarinansa. Ei olisi minua ilman tätä ikävää.




lauantai 28. heinäkuuta 2012

Päivänsäde kädelläni



Päivänsäde lepää kädelläni. Samaa kättä kosketti muutama aika sitten mies. Olisin halunnut hänet, olisin halunnut kesäiset yöt. Kesä vähenee ja lempeät hipaisut haalenevat. Minun pitäisi mennä niemeen, tervehtiä vettä ja kalliota, niin kuin joka kesä olen tehnyt; ystävän, tuon poisnukkuneen ja minun lempipaikkoja. Sen jälkeen tuleekin jo syksy ja minäkin muutun, ehkä myös muutan.

Mies aikojen takaa ei ensin muistanut minua. Sitten hän muisti, olin se intiaanityttö joka oli kadonnut. En minä ollut kaukana, olin tässä lähellä, mutta omissa oloissani. Hän sanoi että minun pitäisi pysyä vapaana. Ei kai minua kukaan löydä, ehkä tosiaan katosin. Ehkä tosiaan olen vapaa.

Televisiossa nainen on yksin, sängyssä ja itkee. Sitten on myös se kaunis laulu. Minä tiedän miltä se tuntuu. Tiedän tuon kaiken.


Musiikiksi: Antony and the Johnsons "Hope There's Someone"

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Olen siellä missä ruusut tuoksuu

Tulin tänne missä ruusut tuoksuvat. Joskus mietin millaista elämä olisi täällä syrjässä, toisaalla. Katoaisiko tänne, jäisikö unholaan? Mutta olenhan jo nyt unessa, mikään ei muuttusi.

Todellisuudessa toisaalla olen kuin huutomerkki, liian erilainen, liian näkyväinen. Muutama askel vieraalla maaperällä saa kylän juopot sekaisin. Olen sellainen intiaaninainen, niin komia ettei kärsi katsoa. Iso käsi tukee lähelle ja lupaa pyytämättä hivelemään poskeani. Sama käsi lyö kuulema miehen tainnoksiin. Näen sen silmissäni, miten juuri tuollaiset kädet kaikkialla samalla hyväilevät ja lyövät miestä, naista, lasta. Ehkä pelkästä onnesta ja näyttämisen halusta mies alkaa nujuamaan muiden juoppojen kanssa.

Kotikaupungissani olen näkymätön ja olematon. Kukaan ei minua kosketa, vastassa ovat kylmät kiviseinät. Miten voin olla samalla olematon ja liian näkyväinen?

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Kesä jonka elin

Kesän tuoksut ovat jo melkein hävinneet. Minä ja pieni punainen polkupyöräni vimmellämme kaupungilla. Hidastan sireenien kohdalla ja yritän tavoittaa vielä tuoksuja. Kirkon luona on kuhinaa, on kesähäät. Hetken ajan kaupunki näyttäytyy niin kauniilta, uskallan katsoa rohkeasti miehiä ja tunnen onnen. Kaikkea on. Kuin varkain rakkaus, elämä, syntymä ovat tulleet tänne. Kun uskoo rakkauteen, rakkaus tulee. Ehkä se tulee arasti myös minun luokseni, koskee varoen kättäni.On vain uskottava.


sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Mustat siivet kaupungin yllä

Kerran Katalonian taivaan alla tapasin mustasiipisen enkelin. Olin kuin puolivahingossa joutunut kaupungin kattojen ylle. Hämmästykseni vaihtui rauhallisuuteen, toiseus tuttuuden tunteeseen.

Siellä Kataloniassa päätin lähteä etsimään kreiviä, sillä kylässä jota huuhtoo meri, on kuulemma sellainen. Kuljin kapeita katuja ja nousin jyrkkiä rinteitä löytääkseni hänen talonsa. Päästyäni perille löysin vain seuraavan kukkulan ja lisää katuja. Löytäisikö minut joku, jos jäisin tähän, vieraaseen kaupunkiin, kapeille kujille, vellova pelottava meri tuolla?

Minun oli mustasiipinen enkeli ja rummun lyönnit. 
Minun oli meren pelko ja vaaleat rannat.
Minun oli tummat silmät ja ikävä.






lauantai 16. kesäkuuta 2012

Tarpeettomia ihmisiä

Unessa minä ja bussikuski rakastuimme. Nykyään en enää kulje busseilla, tällaista ei siis voi tapahtua oikeasti. Viikonloppuna jossakin syrjässä katselin tavallisia suomalaisia miehiä, niitä maalasmiehiä joilla on viikset ja lippalakista valkea otsa. Kuinka seksikkäiltä ja miehekkäiltä he näyttivätkään.

Minulla ja sosiaalisella elämällä on tänään koti-ilta. Tiedän että kaupungilla on tanssia ja iloa, kohtaamisia ja juopuneita ihmisiä. Mutta on vain yksi maaginen kesä ja se oli jo. Tuntuu vähän pahalta että olen tarpeeton ihminen. Ajattelen sitä kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun voin ajautua kesän ensimmäiseen syvään masennukseen. 


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Unohdettu toukokuu

Unohdin kokonaan kertoa toukokuun, vaikka tässähän sen juuri elin.

Afroamerikkalainen supermies puvussaan huudahti minulle: "Superlady!" Minua hämmästytti kuinka me superihmiset tunnistamme toisemme, vaikka ilman pukuamme. Mutta meilläkin on heikot kohtamme. Minun ovat sanat, ne ilkeät, ivalliset, mitätöivät. Tai katseet jotka ohittavat.

Ote irtoaa,
ehkä annan vain kaiken pudota. Minusta tuntuu että pärjään ilman näitä haaleita ihmisiä, joiden silmät ja sanat ohittavat minut.
Miten minusta tuli sellainen, johon rakkaus ei tartu.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kevätuhri

Vapauden tunne on lähtenyt minussa virtaamaan kuin kevätpuro, joka uskoo joskus olevansa kuohuva koski. Vapaus on valtaa, oman elämän hallintaa. Romantisoin tulevaisuuteni. Huomaan että tässä vaiheessa käsikirjoitusta päähenkilö tekee elämänmuutoksen joka vaikuttaa oleellisesti lopputulokseen. Se mitä tuonnenpana tapahtuu on vielä avoinna, mutta päähenkilö on löytänyt muutokseen ratkaisun.

Valikoin vaatekaapistani jotain mistä haluan luopua. On hyvä antaa pois jotain keväälle ja toivoa ettei se halua mitään muuta uhria. Keväinen karnevaali lähestyy. Yritän löytää siihen ihmislajille tyypillisen lähestymistavan ja jäljitellä sitä.


torstai 26. huhtikuuta 2012

Hymy

Aloittaisinko sumuisesta päivästä? Siitä miten se verhosi maan, miten haaveilevana suuri vesi vielä odotti ilman kosketusta ja tuulen hyväilyä. Kertoisinko siitä miten hetkellisesti kevät saa minut melkein uskomaan hyvään. "Ei se kesää tee jos tyttö hymyilee", silti hymyilen joskus ja tervehdin niitä pappoja jotka tulevat minua vastaan, heitä joille minä olen enkeli joka valaisee päivän, mutta todellisuudessa he ovat minun pappaenkeleitä.

Siitäkään en ole sanonut että Kuolema kulkee taas näillä mailla, tahtoo mukaansa kauniit ja rohkeat, rakkaat ja rakastetut. Olen siis jättänyt sanomatta paljon, senkin miten monta päivää minua vaivasi pienen lapsen äiti, jonka silmissä ei näkynyt onnea, ylpeyttä tai rakkautta.

Paha on läsnä. Olen väsynyt, ymmärrän että sairastun tästä katkerasta pahasta, mielen mustuudesta. Aion silti nostaa tärisevät käteni ja yrittää suojella sitä joka on minuuteni.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Hänen olivat linnut

Kestää aikansa että saan itsestäni ihmisenkaltaisen. Sänky syyttää petaamattomana silmiäni, siinä on vielä yön kiihkoa jäljellä. Eläimelliset halut vaivaavat, kun pienet teot, mutta suuret sanat sysäävät arjen raiteeltaan, hypnoottiseen transsiin, elämän tanssiin.

Tätä aikaa vaivaa ahdinko ja kuuntelun tarve, hiljainen läsnäolo. Miehet puhuvat, minä kuuntelen, sisimmässäni itken heidän ahdinkoaan ja vilpittömyyttään. Haluaisin suojella heitä kaikelta, viedä pois heidän pahansa, sillä heidän ovat unelmat ja maailma.

Olen minäkin kokenut ja kohdannut elämää (valehtelee). Kaikki nuo tarinat joita kuulen - eikö ne ole sitä? Tunnistan kyllä kuinka elämä kulkee ohitseni ja hymyilen sille vaivaantuneena kuin etäiselle tutulle. Sisimmässäni tiedän että joillekin kuuluvat unelmat, toisille linnut.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Outoon valoon

Keväässä on outoa valoa ja silti lumessa viipyy vielä talven siniset varjot, kuin taivas hipoisi lumen pintaa. Sytytän valon nähdäkseni paremmin pimeän. Tässä kulkee pimeän ja valon raja, tässä tietoisuus ja tiedostamaton. Jos voisin valita, valitsisin pimeän ja hiljaisuuden. Voi olla että elämä alkaa vasta kuoleman jälkeen, ainakin minulle. Mutta en tarkoita omaa kuolemaani. Joskus toisen kuolema voi vapauttaa toisen elämään. Kun pimeys on läsnä ja minä lepään tässä, nousee taas pimeä tiedostamaton päälleni. Sillä on Minotauruksen hahmo ja halut, minun nimeni huulillaan. Huhtikuun julmuus ja piina, kaikki tulee ilmi ja outoon valoon.

Olen minä nähnyt ja kokenut elämää (valehtelee).

lauantai 31. maaliskuuta 2012

Kevät tekee meistä rumat

Aamu ja aurinko alkavat Aa:lla. Menen silti kadun varjoisalle puolelle ja paheksun kevään viiraamia ihmisiä päihtymässä kaduilla, kongeissa ja kujilla. Ostan kirjan jossa on minun unelmalomani. Menen tapaamaan Svetlanaa joka ensin paheksuttuaan hiuksiani leikkaa ne taas hiljaa pehmein käsin. Svetlanan luona minua alkaa nukuttamaan, mutta sitä ensin ehdin lukea kevään muotivinkit naistenlehdistä. Musta ei kuulema ole enää trendikästä ja lemmikeille on omia painonhallintaryhmiä. Kotona haluaisin unelmoida vain lomastani ja uudesta elämästäni jossakin muualla. Huomenna vaihdan kevätverhot ja kaikki on aika hyvin.


tiistai 27. maaliskuuta 2012

Voipunut

Poimin talteen voipuneet tulppaanin terälehdet. Niissä on sama mustuus, sama haaleus kuin minussa. Löysin jotain viime kesästä. Siinä oli toivoa ja lempeä, mutta se katosi niin kuin kesät yleensäkin. On vain hetki hetkijä ja sitten sen menetät. Ikävöin jopa talven menneitä pakkasia, horrostavia hetkiä sohvalla, kiimaisia näkyjä. Mutta tämä kevät, joka ei anna armoa. Miten sen voi elää pystypäin, aivan kuin et olisi menettänyt juuri unelmiasi, aivan kuin et olisi mitätöity.



lauantai 24. maaliskuuta 2012

Tämän taivaan alle

Tämä taivaan alle vetäytyy likaista pimeää. Se karkottaa ihmiset kulmien kuppiloihin tai vain käpertymään unohdoksiin. Ne jotka kohtaavat, etsivät näkevää katsetta, kehon läheisyyttä, hyväksymistä. Sydämet,  ne laulaa rakkautta.

Minun nahkani on verille raavittu, keuhkoissa on mustuutta. Muistan silti, kuinka olen joskus saanut antaa tätä hyvyyttä toiselle, miltä tuntuu koskettaa. Voisiko aika armahtaa minua unohduksella, puhtaaksi tekevällä huomisella, ajan virralla.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Rakastava

Uni kertoo sen, mitä en valveilla voi ajatella. On pakkomielteinen rakkaus ja ikävä poisnukkuneita. On verta ja nainen jonka kohdussa on kuolema.

Nukun, syön, luen. 
Nukun, suoriudun, luen. 
Nukun, luen, kirjoitan. 

Alan hyvästellä tätä kaupunkia, näitä katuja. Miten rakastankaan tätä ruutukaavaa, miten muistorikas tämä niemi on. Mutta silti kun alan tehdä lähtöä tästä paikasta, pelästyn liikkeelle lähtöä.

Minun kaupunkini, elämäni täällä, suruni tässä. 
Minun heimoni, minun sukuni.

Kuinka pysähdyksissä elämä joskus tuntuukaan olevan. Silti liike jatkuu, matka taittuu. Liike eteenpäin muuttuu matkaksi sisäänpäin. Askel eteen, kaksi sisinpään. Miten pimeä ja tuntematon seutu, loputon kaivo.

Nuku, hengitä, itke. 
Nuku, lue, kirjoita.
Miksi en kuule mitään musiikkia? 
Minne kaikki äänet, musiikki hävisi? 

Se lukee ihan paperilla, että tilastollisesti elämäni on kohtuullista eikä minulla ole riskiä sairastua mihinkään. Ehkä jään tähän, elän ikuisesti, kuljen näitä katuja etsien kadotettua sieluni. Ja rakkauttani. 


Rakastavien musiikiksi: Sibelius "Rakastava suite op.14.2"

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Sininen on sinun värisi

En anna kuulle valtaa itseeni, en anna sen tuijottaa minua ja valvottaa öisin. Raskain unin herään. Annan päivien turhuuden tulla. Joskus menen sinne missä muutkin ovat. Siellä muiden keskellä olen kuin vieras laji. Mielessäni hyräilen barokkia ja kuulen kuinka jotkut puhuvat siitä rakkaudesta. Minä haluaisin liueta taivaan siniseen, lentää sinne mustilla naakan siivilläni.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Päivä kuin huhtikuu

Tällaiset päivät ovat kuin huhtikuu. Mieli aivan riemastuu, mutta kun menee ulos, puhaltaa tuuli, tuulee tuulee kovasti ylhäällä alas ja tulee lopulta paidan alle iholle kylmänä. Vielä sisälläkin paleltaa ja paleltaa, kunnes huomaakin olevansa sairas. On paras katsoa päivän kulkua sisältä. On parempi miettiä vaikka sitä, ettei kukaan tiedä miltä Aleksis Kivi näytti, vaikka hänestä seisoo näköispatsas Rautatientorilla. Hänestä ei kukaan tehnyt muotokuvia hänen eläessään. Olisi hyvä muistaa ihmisiä elävänä, olisi hyvä muistaa. Mutta asian ei pidä antaa liiaksi vaivata. On parempi nukkua ja olla miettimättä, toivoa sairauden menevän pois.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Muista olevasi eläväinen

Kaupunki nukahtaa raukeana yön syliin. Myös me nukahdamme; kissat ja ihmiset, lapset ja aikuiset, paikallisbussit ja koiran ulkoiluttajat. Vain runotytöt heräävät yöhön säpsähtäen. He alkavat kirjoittamaan kipein silmin muistoja elämästä, ikävästä, häpeästä ja vaikeroimaan kuolleita runoilijoita. He ikävöivät päivänvaloa tai ehkä sittenkin häipyvää yötä. He kirjoittavat sanoja kuolleelle rakastetulleen tai sille, jota he eivät ole vielä tavanneet. Heidän kaipauksensa ei tunnistaisi elämää ja onnea, ei vaikka se olisi pujotettu heidän sormeensa. He kaipaavat kuolematonta, he kaipaavat kuolemaa.

Kun nousen seisomaan, jää varjoni vielä viipymään paikalleen. Ei se jaksaisi seurata tätä mitätöntä kuolevaista jolla on kipeät silmät ja takelteleva puhe. Ei tätä jonka sanat ovat huonoja ja tökeröitä. Ei tällaista jonka seura on pölyiset lattiat ja kasvava tiskikasa. Kun käyn levolle, varjo vetäytyy sänkyni alle josta se nousee unen myötä ylleni. Sillä on Minotauruksen hahmo ja halut. Minä tunnen sen halut, minä näen sen halut. Sillä on minun nimeni huulillaan. Nyt tiedät että olen, nyt tiedät mitä en olen.


Taustakuvaksi: Picasson Minotaurus, alkumusiikiksi Ultra Bra "Savanni nukahtaa"

Omistettu kuvitteellisille runotytöille. 

perjantai 17. helmikuuta 2012

Taivaan samea silmä

Taivas on niin pimeä, yksinäisyyteensä vajonnut, mitään ei näy sen läpi. Näin talvisin minua aina itkettää. En edes tiedä miksi. Voi olla että itken taivaan vuoksi, ehkä lumen joka tuli taas valaisemaan maata ja menemään sitten pois. Ehkä itken mennyttä kesää ja epävarmaa tulevaa. Voi olla itken minua, sitä joka meni pois, sitä joka tuli, ja sitä joka ei osannut olla.

Taustakuvaksi: Sameaa pimeää

Sokeana hetkenä

Joskus kestää aikansa tottua näkemään, antaa sanojen mennä ohi ja olla tarttumatta niihin. Mietin kuolleita runotyttöjä, mietin sokeaa hetkeä. Väsymyksestä, hienoisesta pettymyksestä ja epävarmuudesta voisin vierittää muutaman kyyneleen. Aamulla olen käpertyä keittiökomeroon ja unohtua sinne, koska muistan taas kuinka pelottava maailma voi olla, miten huonosti minun voi käydä ellen muista nostaa kilpeä eteeni. Missä ovat ylpeät, kauniit ja rohkeat nuoret naiset, ne jotka nauroivat peloille, hymyilivät raivonsa ohi?

On kuin olisin unohtunut tänne. Minun piti lähteä, olla jo aivan kohta poissa. Enkä muistanut ostaa itselleni tulppaaneja.

maanantai 13. helmikuuta 2012

Unohdettu aika

On taas se aika talvesta kun minä, koti ja kissa näytämme päivänvalossa pölyisiltä ja unohtuneilta. On tulppaanien aika, on valon aika, on lumen aika.

Unohdun katsomaan romanttista komediaa. Mieleeni jää kummittelemaan elokuvan lause: "Oletko jo tavannut hänet jotka tulet tapaamaan?".  Olenko minä jo tavanut Hänet joka minun on ollut tarkoitus tavata? Ehkä hänet on jo esitelty jossakin aiemmassa jaksossa, ehkä  hän osa osa minun yhteisöäni, melkein läsnä arjessa. Seuraavaksi huomaan katsovani jokaista vastaantulevaa miestä kuin Aarretta. Olisiko se hän? Ja kuinka haluttava putkimieskin voi olla!

lauantai 4. helmikuuta 2012

Äkkiä aamulla

Hyräilen mielessäni jotakin kappaletta kun mies soittaa ja pyytää mukaansa. Hämmennyn, menen lukkoon, haluan ja en halua. Lopulta vajoan talvihorrokseen sohvalleni, en ole miehen mukana, mutta sisäisesti värisen pakkasta ja ajatuksiani. Olisin halukas mieheen, mutta ei hän sitä tarkoittanut. En voi mitään ajatuksilleni, tälle toivolle joka minuun on tullut.


Tiskausmusiikiksi: kaikki Ultra Bra sekä Kaseva: "Syksy"

torstai 2. helmikuuta 2012

Oletko nähnyt valon?

Musiikillinen kylpy teki minut halukkaaksi miehille. (Hän makaa sängyssä, minä makaan hänen päällään.) Kun nousimme ylös kadulle, karkotti hyytävä todellisuus rakkauden vain uniin, siihen jossa lämmitän saunaa kylmettyneelle miehelle, hänelle jossa on Valo. Samaan aikaan Epäillys alkaa hiipiä mieleeni. Onko elämää enää vaalien jälkeen? Pelkään ettei ole, että kaikki tämä ihana häviää. Kuukauden aikana olen ajautunut positiiviseen sekasortoon. Mikään entinen ei enää käy, mielihalut heittelevät paikkakunnalta toiselle, ammatista toiseen. Jotain yllättävää tapahtuu aina silloin kun mitään ei odota,  suunnittelemalla saa vähiten mitään tulosta aikaan. Naapuri huutaa ja huutaa, lapsi itkee ja itkee. Minä palelen. En voi tietää, en voi enempää. Odotan unia jossa on rakkaus ja suudelma.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Pieniä tekoja

On ollut monia kauniita, toiveikkaita päiviä, sellaisia talvipäiviä joita muistelee kaihoten. Miten erilainen talvi, kuinka erilainen vuoden alku. Meillä on yhteinen tahto ja ihmeisiin uskomisen taito. Unessa mies istuu vierelläni ja kätemme koskettavat. Hetki on tuttu ja turvallinen. Mutta se tapahtuu myös todellisuudessa, me tapaamme, kätemme koskettavat. Mutta hän ei kosketa vain minua, hän koskettaa meitä kaikkia ja me käännämme kasvomme häntä kohden kuin valoon. Hän levittää meihin hyvyyttä, minä levitän käteni ja haluan suojella häntä kaikelta pahalta.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vain vähän ulkopuolinen

Vain vähän ulkopuoliseksi tunsin itseni uuden vuoden juhlinnassa. Olin melkein koko ajan läsnä itseni kanssa, enkä tuntenut pakonomaista halua karata pois. Oli ruokaa, oli juomaa, oli iloa ja itkua, ihmissuhteita ja suhteettomuutta. Ei ollut lupauksia tai toiveita. Annoin miesten suudella itseäni.

Kotimatkalla mietin että haluan tältä vuodelta enemmän suudelmia ja lempeyttä.