torstai 22. marraskuuta 2012

(hajatelmia vailla loppupäätelmää)

Unissa on ikäviä muistoja todellisuudesta. Silti vuoteen syli olisi suloisempi kuin tämä aika ja ajatukset. Olisi niin helppoa sulkea verhot ja jättää maailma tuonne ulos. Melkein pimeässä kodissa on helpompi hengittää.

Kaikella tapahtuneella tuntuu silti olevan jokin tarkoitus. En vain ole vielä sitä ymmärtänyt, mutta tunnen että tietyt tapahtumat alleviivaavat jotakin. Viikon sisällä ehtii tapahtua paljon epätavallisia asioita. Yhtenä hetkenä pelkään oman henkeni edestä vierasta miestä, toisena päivänä pidän kadulla vieraan mummon päätä ja käteni tahriintuvat verestä. Kukaan muu ei uskalla kumartua hänen vierelleen, ottaa kädestä tai puhua hänelle.

Minä peitän tunteeni ja esitän rohkeaa ja pelotonta. Ehkä kukaan ei huomaa että joskus perhosen kosketus voisi kaataa minut.

Samaan aikaan kaikki pysähtyy ja jatkaa kulkuaan. Omat pyrkimykseni vaikuttaa elämän kulkuun tyrehtyvät. Silloin kun olen epäaktiivinen asioiden järjestelyssä, tapahtuu jotakin ikään kuin itsestään. Pitäisikö tässä vaiheessa tulla suuri ymmärryksen tunne? Onko se yhtä kuin "älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy". Tännekö siis jään?

Ei kommentteja: