keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Se jota ei ollut

Mies hengitteli hiuksiini ja hänen lämpönsä hehkui selkääni.
Ilta kävi tiheämmäksi. Paksummaksi, vaikeammaksi hengittää.
Minun oli äkkiä jano.
Keskitin kaiken tietoisuuteni aistimaan hänen läsnäolonsa.
(Hän tekee minut toiveikkaaksi jo siten, että tiedän hänen olevan.
Tietoisuus hänestä tekee minusta hullun ja epätoivoisen.)
Tämän lähempänä onnea en voi olla.
Tämä ikävä ei lähde minusta pois.

Oli vaikea muistaa milloin nyt alkoi. Olen muokannut siitä oman todellisuuteni, yhä enemmän elän siellä. Nyt on tulevaisuutta, fiktiota. Nyt on menneisyyttä, sitä mitä ei koskaan ollut. Nyt ei ole olemassakaan.

Raskas tietoisuus siitä mitä ei ole.
Kyyneleet tulevat silmiini kun katson pientä tyttöä, hänen tummia silmiään ja tukkaa. Sellaista jota minä en saa. Hän silittää hetken kissaani ja henkäisystä hän on jo poissa, kuin minun kuvitelmani.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Oletko siellä?



Pyyntö

En pyydä sinua yhtään
rakastamaan minua
vain taputtamaan silloin tällöin päähän
tai johonkin
ja kutsumaan kumppaniksi
tai kutsumaan joksikin

En pyydä sinua lainkaan
rakastamaan minua
vain joskus ohimennen paijaamaan
ja kutsumaan kaveriksi
tai kutsumaan miksi vain

En pyydä sinulta mitään
en varsinkaan rakkautta
vain kerran jos voisit silittää
ja sanoa: huomenta

Anna-Leena Härkönen
Teoksesta: Jos joku kysyis multa - Lauluja. 1991. Otava.


perjantai 9. toukokuuta 2014

Jokainen halu sivuaa hulluutta *



 * Luce Irigaray

Ai niin, onhan se nyt ihan liian itsekästä ja paheksuttavaa pyytää rakkautta itselleen. Siis asetan sanani toisin: anna minun saada rakastaa (juuri sitä kauniskasvoista poikaa) ja osoittaa rakkauteni. Ja jos minulle suodaan se onni, minuakin rakastetaan. Tätä siis pyydän.






keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Tuntemisen vaikeudesta

Ihmisviha ja rakkaus kulkevat käsikädessä. En osaa päättää.





sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Hirveän tavallisia asioita joista jää paitsi

Olen varmaankin kertonut, että sunnuntai on lempipäiväni. Pahinta mitä voi tapahtua, on pilalle mennyt viikon rakkain päivä. Tänään tapahtui jotakin sellaista, että sunnuntain kliimaksi, lempeys ja voimaannuttava kokemus jäi tulematta.

Mitään suurta erilaista ei tapahtunut. Ajatukseni vain laahasivat jossakin toisaalla.

En oikein tiedä mikä on mieleni tänään, vai olenko kokonaan mieltä vailla. Tämä elämä on vain tyhjä, loppuunkulunut. Miten sitä kaipaakin mielipuolenlailla tavallisten ihmisten elämää ja arkea toisen ihmisen kanssa. Arkirakkautta, arkielämää, arkiriitoja, arkijuttuja, arkijuustoa, arkiseksiä ja arkisovintoseksiä. Kaikkea sellaista.

Ikkunan ohi kulkee ihmisiä yksin, kaksin. Heillä on se hymy, josta tietää että heilläkin on jossakin jokin rakkain, jota he juuri ajattelevat.

Milloin yksinäisyyden mitta tulee täyteen, miten kauan sitä täytyy kestää? Olen suorittanut jo oman elinkautiseni sitä. Vain toinen ihminen tekee ihmisestä ihmisen. Minun ihmisyyteni jää täyttymättä.

En jaksa kohta olla enää rakkauden puolella. 




Joskus kuvitelma elämästä on väkevä

Ikävä on viipynyt näissä nurkissa liian kauan. Huidon sen pois parvekkeen kautta. Vaihdan kesäverhot ja annan valon ja tuulen tulla kotiin. Ikävä kuljeskelee viikon, parikin muualla. Sitten se hivuttautuu taas takaisin luokseni, asettuu sohvalle taloksi. Niin me istumme taas yhdessä, ikävä ja minä, toisiimme nojaten. Ei kai meitä enää voi erottaa.

Vain toinen ihminen tekee ihmisestä ihmisen. Olenko minä joutunut saareen, johon kukaan muu ei pääse? Yritän kuvitella elämäni todeksi. Se on joskus väkevääkin. Olen löytänyt ajatuksilleni uuden kodin, sellaisen johon aina kun voin, etsiydyn yhä uudelleen ja uudelleen. Sen haluaisin todeksi.

Teen loitsun. Sen täytyy toimia.
Anna minulle rakkautta.
Olisipa lempeä kesä.