sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Joskus kuvitelma elämästä on väkevä

Ikävä on viipynyt näissä nurkissa liian kauan. Huidon sen pois parvekkeen kautta. Vaihdan kesäverhot ja annan valon ja tuulen tulla kotiin. Ikävä kuljeskelee viikon, parikin muualla. Sitten se hivuttautuu taas takaisin luokseni, asettuu sohvalle taloksi. Niin me istumme taas yhdessä, ikävä ja minä, toisiimme nojaten. Ei kai meitä enää voi erottaa.

Vain toinen ihminen tekee ihmisestä ihmisen. Olenko minä joutunut saareen, johon kukaan muu ei pääse? Yritän kuvitella elämäni todeksi. Se on joskus väkevääkin. Olen löytänyt ajatuksilleni uuden kodin, sellaisen johon aina kun voin, etsiydyn yhä uudelleen ja uudelleen. Sen haluaisin todeksi.

Teen loitsun. Sen täytyy toimia.
Anna minulle rakkautta.
Olisipa lempeä kesä.

Ei kommentteja: