sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Mustelmilla keväästä

Minä en ole niitä sellaisia kevätihmisiä. Sen jälkeen kun aikuisiällä olen joutunut huolehtimaan itseni kevään läpi, olen suhtautunut siihen epäillen. Talven alta paljastuvasta maasta huokuu jotain pahaa ja pilaantunutta. Ilmassa on kaiken tukkivaa pölyä. On se ärsyttävä, ahdistava valo. Ja miten kevät kohteleekaan meitä ihmisiä. Se runnoo, ruhjoo, runtelee. Joiltakin se vie hengen.

Sitten vielä tämä kevään kylmyys, joka menee sisuksiin. Siirtyminen talvesta kevääseen on vaikeampaa kuin syksystä talveen. Mutta onneksi tulee pehmeä sade, sellainen joka silittää maan puhtaaksi. Sateella on se surumielinen muisto ja ääni, joka puristaa rintaa pakahduttavasti. Se on kuin outo hattupäinen mies sieltä jostain toisesta ajasta.



Keväisin melankolikot katsovat jonnekin toisaalle ohinäkevin silmin. Niillä on mielessä saavuttamaton rakkaus, se täydellinen.

torstai 3. huhtikuuta 2014

On yhä viluisaa eikä lämmintä pimeää löydy

Kuolema tuntuu taas vatsassa. Alkuviikosta uskoin olevani onnekas, kuin puolivahingossa vaikkapa tiistaisin ja sunnuntaisin.

Kuolema tulee vastaan. Se muistuttaa että on kulkenut muissa kaupungeissa, pienillä kylillä. Se on hivellyt kalpealla kädellään viluisia väreitä nukkuvien harteille. Se on löytänyt minun läheisiä, muttei ole vielä päättänyt.

Nyt se on taas minun sisällä, odottaa ja puristaa, muistuttaa että olin taas unohtanut surra elämää ja kunnioittaa kuolemaa.




"
Our life has grown weary
The stars have grown old
Are you still shivering?
Are you still cold?
Are you loathsome tonight?
Does your madness shine bright?
Are you loathsome tonight?
"