keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Unihäiriö

Riippuen näkökulmasta, jouduin tai pääsin sairaslomalle. Olen kovin trendikäs ja sairastan työuupumusta. Mikä ei siis ollut minulle yllätys. On vain niin vaikeaa myöntää itselleen ettei selviydy enää. Viime päivät olen taas käynyt ylikierroksilla, enkä ole saanut nukuttua. Nyt minun pitää saada itseni pysäytettyä. Piste.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuka sinä olit

-ääni pikkuhiljaa voimistuen
Minusta tuntuu että kasvan koko huoneen täyteen ja muutun mustaksi hahmoksi.
Minun ääneni nousee, se kumpuaa jostain kaukaa matalana.
En edes kuule mitä sanon, sanon vain sen mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä minulle tulee ensimmäisenä mieleen.



-todeten, väliajatuksena
[Minä pidän siitä äänestä.
Se on voimakas ja vahva.
Minä olen vahva. Olen täynnä energiaa.]

- melkein huutaen
Kukaan ei ole ennen nähnyt minua (tuollaisena).
En minä itsekään ole nähnyt itseäni.
Minä puhun, minä huudan!
Ja minä olen pelottava.



- melkein manaten
[Minä olen kuin mustaa ilmaa, minulle ei ole alkua, ei loppua, ei rajoja.
Minä muutuin.
Minä olen näkyvä, oleva, puhuva, elävä ja silti minua ei voi sulkea mihinkään.]

-hokien
En ole koskaan ollut niin epävarma kuin nyt mitä huominen tuo.
En ole koskaan ollut niin varma kuin nyt.
En ole koskaan tällä väsymyksen hetkellä ollut samalla niin vahva.


- hiljainen ajatus
[Kyllä minä tiedän]

-kuiskaus
[Olen se uneni noitaprinsessa, hän joka tietää joutuvansa hukuttautumaan, jotta pelastuu.
Minä siis hukun ja minä pelastun.
Ja minun sieluni osaa lentää.]


Päivänä jolloin päätin lopettaa kaiken ja aloittaa uudelleen alusta

Olen niin väsynyt ja vihainen tälle vuodelle, aivan täynnänsä tätä. Mutta en todellakaan ole yksin tämän kurjuuden kanssa. Kun sanon sen ääneen, on ympärilläni ymmärtäväinen joukko. Niin moni läheinen kokee tämän vuoden olleen pahin ikinä. Mikä tässä menikään niin pieleen?

Jostakin kumman syystä luulen kaiken muuttuvan paremmaksi ensi vuonna. Tai en pelkästään luule, olen päättänyt että niin käy. En hyväksy enää vain sitä mitä minulle eteen tulee, vaan aion todellakin osallistua ja vaikuttaa elämääni. Olen niin monta vuotta vain työntänyt elämääni, sitä möhkälettä edessäni. Nyt jätän se tähän ja aloitan uudelleen.

Olen samalla hetkellä tarmoa täynnä ja aivan puutunut. Käyn töissä ja kun työkaveri kysyy kuulumisia, alankin itkemään. Haluan lohduttaa itseäni jollakin tavaralla ja menen ostamaan itselleni alennusmyynnistä kenkiä, vaikka tiedän ettei minulla ole rahaa. Kengät jää lopulta tiskille.

Mutta huomisessa on toivoni. Odotan sitä.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Kotiinpaluu

Ja sitten lopuksi huudamme äidin kanssa toisillemme ja itkemme päälle. Käsittääkseni saamme asian loppuun käsiteltyä, mutta koska kyseessä on äitini, en voi olla koskaan siitä varma. Ehkä hän vain kerää voimiaan ja iskee taas uudelleen myrkkyineen. En ymmärrä miten voisin elää niin, että riittäisin, että hän voisi hyväksyä minut.

Tänäiltana tunnustin itselleni etten jaksa enää. Menneisyys tulee niskaani kivirekenä, enkä pysty sitä pidättelemään. Eikä vain omani, vaan äidin menneisyys. Tuo taakka on ihan liikaa minulle. Haen apua itselleni, koska en jaksa enää tällaisia vuosia lisää elämääni. Minun on pakko muuttaa elämäni suunta.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Kovan tuulen varoitus

Herään vasta kun on jo melkein uudestaan alkanut hämärtää. Kuulen radiosta että myrsky on tulossa. Ehdin hakea puita uuniin ennen sitä. Sitten en käykään enää ulkona.

Ei oikeastaan tarvitse tehdä muuta, kuin lämmittää uunia, odotella myrskyä ja sitten joskus taas alkaa nukkumaan.

Tunnen outoa viehtymystä kuunnellessani merisäätä. Se on kuin vierasta kieltä, mutta silti ymmärrettävää. "Jäätämisvaroitus: Jään kertyminen alusten rakenteisiin on tänään nopeaa Perämerellä."

Kuulen joulusta majakassa. Varovasti haaveilen itseni joskus sinne majakkasaarelle. Tunnistan itsestäni sen karun erakon, joka asuu ja elää kaukana poissa.

Minä ja kissa aivastamme melkein yhtäaikaa. Hakeudumme välillä toistemme seuraan, kaivaten lämpöä ja hellyyttä.

Myrsky riehuu ulkona. Välillä se kolkuttaa talon seiniä, aivan kuin siellä oikeasti olisi joku pyrkimässä sisään. Se on pelottavaa. Välillä tuntuu että se repii katon irti. Ehkä me lopulta jäämme ilman suojaa.

perjantai 25. joulukuuta 2009

Tulehen tuijottaja

Lunta on nyt paljon, jokseenkin joka paikassa. Sitä kulkeutuu sisään ja minä työnnän sitä pois. Lumi ei ole hallittavissa ja se alkaa jo ahdistaa minua. Olisi kuitenkin lohduttava ajatus jäädä hankeen odottamaan että lumen puhtaus valkaisisi minunkin mustan mielen.

Sitten tulee pakkanen. Se on oikeastaan miellyttävää, kestän sen paremmin. Voin keskittyä olennaiseen, lämmön ylläpitämiseen. Tuijottelen pitkiä aikoja tulta, palavia puita. Tulella on minuun puhdistava vaikutus ja voimaannun kun poltan asioita, pois kaikkea mennyttä.

Äiti soittaa. Hän kuulostaa sovinnolliselta ja ystävälliseltä. Se oli kai hänen tapansa pyytää anteeksi. Luulen että hänkin häpesi sen miehen käytöstä. On kai se outoa, että oma äiti on henkilö jota pelkään eniten. En voi koskaan tietää mitä hänen mielessään liikkuu.

Olen kai surrut viime vuosina elämäni pois. Olen myös pelännyt, mitä tässä oudossa perheessä seuraavaksi tapahtuu. Yritän silti jaksaa, keskittyä pieniin asioihin, kuten vaikka omaan elämääni.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Pahan tytär

Itkin. Itkin paljon, ääneen nyyhkien. Itken varmasti myös lisää, kunhan taas jaksan.

Elämä on sellaista, että jopa jouluna ihmiset sairastaa. Kuten vaikka flunssaa. Meidän yksinäisten ihmisten pitäisi olla aina muiden käytettävissä. Yritin kertoa että haluan sairastaa itsekseni, enkä muiden nurkissa.

Sitten minä, yksittäinen ihminen olen mitättömyydessäni niin paha, että olen ratkaiseva tekijä jossakin asiassa. Siinä joulumielessä.

Kuuntelen pimentyvässä illassa ulkona lumimyräkässä kuinka mies, jota tuskin tunnen, purkaa pahaa mieltään minuun. Äiti kuuntelee vieressä. Hän ei ole koskaan puolustanut minua. Silloin lapsenakin kun likaiset miehet sanoivat suoraan himoitsevansa minua, 12-vuotiasta tyttöstä, ei hän sanonut mitään. Minä häpesin silloin itseäni, en ymmärtänyt mitä väärää olin tehnyt, mutta tiesin että jotakin vikaa minussa oli.

Minun häpeäni oli tänään olla sairas. Kun he lähtivät, minä itkin pimeässä talossa tunnin yksinäni. Mietin nyt miten pääsisin pois täältä ja haluanko tulla enää koskaan takaisin. Tuntuu että kaikki paha on tiivistynyt näille seuduille, tänne tullessa se peittää minut. Vihaan elämääni, vihaan itseäni. Mutta siltikin minusta on kohtuutonta ottaa kaikkea pahaa syykseni. Miten paljon pitää antaa anteeksi ja miten paljon pyytää anteeksi omaa elämäänsä?

tiistai 22. joulukuuta 2009

Valo ulkona vilkkuu

Herään 4.20 yöllä. Jotakin tapahtuu ulkona, siellä on iso auto ja vilkkuva valo. Säikähdän ja hyppään ylös. Ensimmäisenä ajattelen paloautoa. Mitä tapahtuu? Kun saan tarkennettua katseeni ja tasoitettua ajatukseni, ymmärrän että se onkin traktori, joka on auraamassa pihamaata.

Traktori. Ei sen kummempaa. Vihaan yöllisiä herätyksiä.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Kun henki kulkee

Niitä öitä takana, jolloin nukkumisesta tulee vain väsyneemmäksi. Olen alkanut nähdä unia joissa henkiruumiini irtautuu ja lähtee vaeltelemaan. Viime yönä se kesken unen sinkautui kattoon, tunsin aivan huimaavan tunteen päässäni. Mistähän lopulta löydän itseni, kun henkeni lähtee kulkemaan?

Kaksi isoa mustaa lintua lentelee. Ja sitten on myös orava. Voi vain olla. Mutta tänään ei tarvitsekaan tehdä mitään enempää kuin herätä ja sitten ajallaan taas nukahtaa.

perjantai 18. joulukuuta 2009

En tiennyt että tämä tarina kertoo minusta

Nyt on hetki tämän jälkeen ja tuleva on jo ohi.
On kylmä. Tuuli ujeltaa nurkissa.

Kun tiedät oman kipupisteesi, voit silloin satuttaa toista.
Minä haluan olla voittajien puolella.
Pelkään että todella sairastuin, enkä jaksakaan enää.
Mutta ei yksinäinenkään ole todella yksin. Hän elää kaksoiselämää, hän on toinen.

Näen joskus unia joissa olen joku muu.
Jossakin on aina joku. Hän on mies.
Minä yritän kuvitella hänet.
Miten voi olla näin kylmä.

Hän syntyi ennen minua. Hänet tunnetaan ja muistetaan paremmin kuin minut. Minut muistaa harva, minuna. Olen niissä muistoissa yleensäkin jonkun seurassa. Minulla ei ehkä ole omaa persoonallisuutta. Minä olen hyvin vaatimaton.
Minä olen sovittelija.

Nyt odotan että väsyisin. Odotan unta.
Minua ei enää palella.

torstai 17. joulukuuta 2009

Kun täytyi oppia sanomaan

Miten kiltit tytöt oppivat sanomaan mielipiteensä, sanomaan ei, kieltäytymään ja seisomaan asiansa takana? Miten kiltit tytöt kestävät päätöksensä ympäristön paineessa?

Huonosti, eivät ollenkaan. He uupuvat, romahtavat, eivät pysty. He tuntevat syyllisyyttä siitä, etteivät pysty siihen mitä heiltä vaaditaan ja mitä heidän pitäisi tehdä. He tuntevat itsesääliä siitä etteivät jaksa. He vihaavat itseään siksi etteivät voi suoriutua. He eivät vain voi.

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Eräs sunnuntai joulukuussa

Punaviiniä ja palelemista. Minun aamuni on nykyään puolipäivä, mutta ei se minua haittaa. Mikä minua huolestuttaa on se, että kärsin edelleenkin selviä stressin oireita, vaikka olen ollut jo viikon ns. lomalla. Olen tehnyt erään päätöksen töitteni suhteen, jolla toivon mukaan saan elämäni vihdoin rauhoittumaan.

Jonkinlaista jouluun asennoitumista olen yrittänyt tehdä. Tämä tarkoittaa sitä, että nostin joulukoristeet keittiönpöydälle. Nyt mietin minne niitä tässä uudessa kodissani laittaisin. Eihän ne oikeastaan minnekään mahdu. Siirsin myös yhden kasvin, eli juorun pöydälle ikkunan ääreen, koska se selvästikin kärsii asuntoni pimeydestä. Kissani oli tähän päätökseen tyytyväinen ja söi kasvin samantien.

Tarkoitukseni oli myös mennä kuuntelemaan kauneimpia joululauluja kirkkoon, mutta vajaan tunnin ulkoilu sai minut niin viluiseksi, etten enää kyennyt ulos. Mutta huomenna uusi yritys. Jatkan myös lomaani menemällä huomenna töihin.

lauantai 12. joulukuuta 2009

Kaikki on hyvin

Yö näyttää raskaita ja ahdistavia unia. Yhdessä niissä olen noitaprinsessa ja tiedän että minun pitäisi uhrautua hukuttautumalla pyhään järveen, jotta ihmiset pelastuisivat. Vai olinko se minä, joka pelastuisi siten?

Toisessa, joka on viimeisten vuosien aikaan ollut toistuva painajainen, harhailen paikallisen teatterin sokkeloisissa kulisseissa löytämättä pois. Välillä joudun vahingossa näyttömölle keskelle esitystä, enkä osaa vuorosanojani. Viime öisessä unessa teatteri oli muuttunut painajaismaiseksi muoviseksi kulissitaloksi, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet kammottaviksi klovneiksi.

Alkaa pikkuhiljaa satamaan lunta ja kissa tuoksuu ihanan uniselle. Äiti ei ole moneen vuoteen muistanut syntymäpäivääni. Silti kaikki on hyvin.

torstai 10. joulukuuta 2009

Kunnes huomasin että tulin tuhonneeksi kaiken

Sinä olit liian kiltti minulle. Sait minut käyttäytymään kuin mies tai pahainen portto. Join ja kiroilin kuin mies, halusin ja otin sinut kuin äijä. Välillä himoni sai minut kiemurtelemaan keittiönpöydälle ja tarjoamaan itseäni kuin huora. Häpeättömyydessäni en sulkenut edes verhoja, halusin sinun ottavan minut juuri siinä.

Oli minulla tunteetkin ja kaduin tekojani. Tunsin turmelleeni jotain viatonta, sinut. Kunpa olisit käyttäytynyt kuin mies, jolloin minä olisin voinut olla nainen. Olisitpa korottanut minulle joskus äänesi, jotta olisin osannut olla nöyrä.

Tunsin yhtäaikaista surua ja riemua, siitä että olin saanut sinut omakseni. Mutta koska rakastin sinua niin paljon, päästin sinut irti lumouksestani, sinä suloinen poika, kun minä olin noita.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Tiedän että on yö

Tiedän että olet siellä, vaikket enää vastaakkaan. Olisin halunnut kertoa sinulle vielä monia asioita, mutta sinä katosit. Sanoinko koskaan haluavani sinut elämääni? Mitä odotit tai pelkäsit? Minä halusin vain tyhjiin hetkiini hetken lämpöä.

Olen hieronut itseni helläksi ajatellessani sinua. Mutta en minä siksi sinua kaipaa. On aivan samantekevää kuka hän on, koska käytän häntä vain siihen mihin haluan. En minä elämääni jaa muiden kuin itseni kanssa, valehtelisin jos muuta väittäisin.

Et sinä ollut sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan. Itse sinä minuun ihastuit, siksi annoin sinun tulla tyköni. Sinä vain miellytit minua hetken enemmän kuin joku muu. Minä olin ystävällinen, hoidin sieluasi ja sinua, hellyyttä tuntien, koska joskus pienet eksyneet sielut saavat minut hetkellisesti heltymään. Vastavuoroisesti halusin sinusta kuuntelijan ajatusteni jatkuvalle virralle. Älä väitä etteikö seurani olisi ollut tärkeää sinulle.

En näe sinua, mutta tunnen läsnäolosi. Kuuntele siis vielä kun lausun tämän, päästen jo hurmokseen, uskoen omaan totuuteeni.

Ei meitä oltu tarkoitettu toisillemme, niinkuin ei ketään muutakaan. On vain sattumia, hetkiä, viivähdyksiä. Me tapasimme, me loittonimme toistemme luota.

Hetken aikaa hieron vielä itseeni sinun muistoa. Se on valju ja epäsopiva. Olen valmis. Älä enää tule luokseni.

Annan harmauden tulla

Harmaus. Tie vie pikkuhiljaa korkeammille seuduille. Harmaus syvenee ja saa uusia sävyjä, maa ja puut ovat kuuraisempia. On kaunista. Pimeys muuttuu hämäräksi harmaaksi ja harmaus taas pimeäksi. Välissä on yö. En minä tästä ahdistu, niinkuin toiset. Otan harmauden armollisena vastaan, elän sen ajan.

Nautin pakkasen jäädyttämien lehtien rahinasta askelten alla. Harmaassa on niin paljon sävyjä. Siinä on sinistä, ruskeaa, punaista, valkeaa, mustaa, se on hopeinen ja kultainen. Harmaa on niin harras ja kaunis, annan harmauden tulla.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Itkupilli

Melankolisuus jatkuu, tai ainakin yliherkyyteni kaikkeen. Koko päivä menee itkeskellen, milloin minkäkin asian vuoksi. Musiikki, sanat tai uutinen saa minut nyyhkimään ilman mitään erityistä syytä. Itkun pitää antaa tulla silloin kun itkettää. Olen vain ymmälläni siitä mistä tämä kaikki johtuu. Olenko liian väsynyt vai liian herkkä elämääni.

Olen unohtanut mikä aika nyt on. Olen vain elänyt yötä rakastaen.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Oikea prinsessa

Nainen, kutsutaan häntä vaikka neiti J:ksi, miettii mikä määrittelee meidän sukupuolellemme rajat ja sen kumpaa sukupuolta me edustamme. On miehekkäitä naisia ja naisellisia miehiä. Ja vaatteet, jotka kertovat miehisyydestä ja naisellisuudesta. Miehen pukeutuminen naiseksi tai naisellisesti on aina mielenkiintoisempaa kuin toisin päin. Ja sitten on miehiä jotka tuntevat hetken tarvetta olla nainen.

Neiti J. tapaa Herra M:n Toisaalla. Herra M. on päivisin mies ja öisin nainen. Neiti J. näkee herra M:n vain naisena, mutta tuntee hänet mieheksi. Herra M. on kaunis, kauniimpi kuin naiset. Jokin vetää heidät hetkeksi yhteen, ja neiti J:n ajatukset lepattavat kuin yöperhonen herra M:n ympärillä. Iltaisin J. etsii herraa kaikkialta, kunnes taas löytää hänet.

Tuttavuus ei kestä kauaa, sillä neiti J. ei koskaan pääse herra M:n ajatusten sisälle, mitä hän etsii, mitä hän haluaa. Mitään yhteistä ei enää löydy. Neiti J. halusi ystävyyttä, koska hän koki tuttavuuden elämän rikkautena. Salaa hän myös kuvitteli herran makuuhuoneeseensa, vaikka ei tiedostanut kumpaa sukupuolta hän halusi. Hän halusi herra M:n naisena joka on mies ja miehenä joka on nainen. Joskus neiti muistelee häntä, ajattelee kadehtien herran korkeakorkoisia saappaita, kauniita sääriä ja hoikkaa uumaa. Herra M. oli oikea nainen, todellinen prinsessa silloin kun yö koitti.

Melankolia

Hetkittäin elämä on sosiaalista, poikkeavaa ja mukavaa sellaista. Silti kun kävelen katuja yksin kotiin, tunnen huikaisevan tyhjyyden ja melankolian joka asettuu aloilleen mieleeni. Toisaalta eihän se ole ollut poissakaan, vain jossakin uupumuksen taustalla.

Melankolia. Tavallaan pidän siitä, paitsi silloin kun se lyö minut maahan sykkyrälle ja pusertaa kuivat kyyneleet silmiini. En edes tiedä miksi, mutta melankolia on täällä ja saa minut lohduttomaksi.

Yö. Se tulee turvakseni ja ystäväkseni. En haluaisi päästää sitä enää ikinä pois. Yö, lohtuni, tule iholleni, ole aamuun asti.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Maailma katsoo minua ja minä odotan hyvyyttä

Joskus tuntuu kuin maailma, ihan kaikki katsoisivat minua. Minä vaivaannun, koska olen tottunut olemaan näkymätön. Miksi te minua katsotte, miksi te minut nyt huomaatte? Sitten minä menen pois ja luimuilen.

Ajattelen jotain muuta, vaikka hyvyyttä. Olen kuullut hyvyydestä, sekä ihmisten että Jumalan. Se tuntuu hyvältä, saada hyvyyttä ja jakaa hyvyyttä. Minäkin olen hyvä, tiedän sen ja uskon myös ansaitsevani saada hyvyyttä. Olen siis tässä ja odotan sitä. Ja sitä että maailma katsoisi hetken pois jotta en olisi näin vaivaantunut ja katsoisi silloin vasta kun pyydän. Ja hyvyys olisi silloin täällä.

Ei se mitään

Aiemmin olin joku toinen, mutta en tiennyt sitä silloin. Nykyään olen joku muu, enkä tunne häntä. Tunsitko sinä jonkun minusta? Luulen etten uskalla tunnustaa tai tunnistaa sitä mitä olen tai mitä haluan. Haluaisin keksiä sen. Tai tarinan, sellaisen johon uskon, sellaisen josta pidän ja jota kaipaan. Mikä on lopulta totta, mikä vain tarua ja tulkintaa?

Kaipaammeko lopulta vain sellaista mitä emme ole kohdanneet, mutta emme huomaa sellaista mikä on aina ollut, sitä mikä on läsnä? Mihin minä kiirehdin tai minkä ohi minä jo menin? Kysymyksiä, kysymyksiä, enkä tiedä vastauksia.

Mutta ei se mitään. Ei kaikkea tarvitsekaan tietää. Annan nyt hetken itselleni ja toisen hetken toisille. Jokaisenhan täytyy rakastaa jotakin.