lauantai 28. heinäkuuta 2012

Päivänsäde kädelläni



Päivänsäde lepää kädelläni. Samaa kättä kosketti muutama aika sitten mies. Olisin halunnut hänet, olisin halunnut kesäiset yöt. Kesä vähenee ja lempeät hipaisut haalenevat. Minun pitäisi mennä niemeen, tervehtiä vettä ja kalliota, niin kuin joka kesä olen tehnyt; ystävän, tuon poisnukkuneen ja minun lempipaikkoja. Sen jälkeen tuleekin jo syksy ja minäkin muutun, ehkä myös muutan.

Mies aikojen takaa ei ensin muistanut minua. Sitten hän muisti, olin se intiaanityttö joka oli kadonnut. En minä ollut kaukana, olin tässä lähellä, mutta omissa oloissani. Hän sanoi että minun pitäisi pysyä vapaana. Ei kai minua kukaan löydä, ehkä tosiaan katosin. Ehkä tosiaan olen vapaa.

Televisiossa nainen on yksin, sängyssä ja itkee. Sitten on myös se kaunis laulu. Minä tiedän miltä se tuntuu. Tiedän tuon kaiken.


Musiikiksi: Antony and the Johnsons "Hope There's Someone"

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Olen siellä missä ruusut tuoksuu

Tulin tänne missä ruusut tuoksuvat. Joskus mietin millaista elämä olisi täällä syrjässä, toisaalla. Katoaisiko tänne, jäisikö unholaan? Mutta olenhan jo nyt unessa, mikään ei muuttusi.

Todellisuudessa toisaalla olen kuin huutomerkki, liian erilainen, liian näkyväinen. Muutama askel vieraalla maaperällä saa kylän juopot sekaisin. Olen sellainen intiaaninainen, niin komia ettei kärsi katsoa. Iso käsi tukee lähelle ja lupaa pyytämättä hivelemään poskeani. Sama käsi lyö kuulema miehen tainnoksiin. Näen sen silmissäni, miten juuri tuollaiset kädet kaikkialla samalla hyväilevät ja lyövät miestä, naista, lasta. Ehkä pelkästä onnesta ja näyttämisen halusta mies alkaa nujuamaan muiden juoppojen kanssa.

Kotikaupungissani olen näkymätön ja olematon. Kukaan ei minua kosketa, vastassa ovat kylmät kiviseinät. Miten voin olla samalla olematon ja liian näkyväinen?