maanantai 28. lokakuuta 2013

Jotakin punaista

Viimeiset puunlehdet satavat pois. On harmaata, ahdistavaa, pyörryttävää ja minä kovin kaukana naisellisesta. Laitan päälleni jotakin punaista, jotta jossakin olisi lämmintä ja hehkuvaa. Yksi viikko voi sekä kestää kauan, että niin vähän aikaa ja jotakin silti muuttuu.

Olin viikonloppuna loputtomalla matkalla sinne ja takaisin. Se oli kovin väsyttävää ja pieni ihmissyöjä puri minua. Etäisyyden turvin päätin kylmettää hieman sieluani ja ajattelin etten välitä, unohdan tai annan asioitten mennä omalla painollaan. Löysin kuitenkin palattuani jotakin odottamisen arvoista. Tuolla jossakin on kohtaamisia, ihmisiä, lämpimiä käsiä ja ikävää. Minä haluan eksyä sinne, jonkun  luokse. Ehkä painaudun vielä tämän kerran syliin, vaikka kadun sitä jo nyt. Se kadonnut nainen minussa vaatii sitä ja olen kai sen sille velkaa.


Pimeille ja ikäville syksyn illoille: Her name is Calla "Condor and River"

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Miten vapautua lihan himosta, osa I

Millainen outo ilma, valo, aika, viikko ja mieliala. Elämä on kuin kummallista unennäkijän harhailua, ehkä jopa jonkun toisen. Pelkästään ihmisten liike, oma liike tai liikkumattomuus saa minut pahoinvoivaksi.

Vain muutamassa päivässä olen ehtinyt hajota ja ehkä koota taas itseni. Juuri kun viikonloppuna olin saavuttanut jonkinlaisen mielenrauhan ja tavoitteen elämälleni, heittää kohtalo eteeni Kiusauksen. Se nappaa minut kahvilan ovelta mukaansa, tarjoaa kahvit ja seuransa. Vaivoin pystyn jättämään sen sinne kahvilaan, sillä ei tässä kaupungissa ja minun elämässä tapahdu tällaista. Pelkkä ajatus sekoittaa pääni.

Mutta Kiusaus kulkee ajatuksissani ja palan hitaasti himoni vallassa, olen mieletön. Lopulta luulen seonneeni lopullisesti, kuvittelevani jo tämän kaiken, eläväni omaa mielikuvitusmaailmaani totena. Sitten näen Kiusaukseni kävelevän kadulla, tuijotellen ajatuksissaan loskaista katua, pieni hymynkare huulillaan. Ketä se ajatteli silloin? Kenen luona se yönsä viettää, kenet vetää vierelleen? Voi Kaunis Kiusaukseni, aarteeni, mikä onni että olen turvassa, että se ei voi nähdä minua.

Tänään olen siis tyyni. Olen saanut taas mielenrauhani.


Unennäkijöille: Her Name is Calla "Dreamland"

".. Can I worship your body?
Live inside your skin?..

..I did what you asked me. 
Now I'm not sure that you ever spoke to me at all.."

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Varjomaiset muodostelmat ympärillä


         halu

        = toiveajattelua asiaintilain muutoksista


Miten kukaan saattoi ajatella, että lopulta aika kuluttaisi pois menneen?
Että aika virtaisi kuin vesi muistojen päälle ja hautaisi ne alleen?
Aika muistaa kaiken.
Kaiken.


Jonakin päivänä tunnistaa myös varjomaiset muodostelmat ympäriltään.
Kun pystyy tunnustamaan sen, että se olen minä itse, eikä kukaan muu.
Ja miten sen jälkeen pystyy elämään sen kanssa.


 
Elämässä on niin paljon kuolemaa mukana. 


Mitä vielä odotan -aikaako?



perjantai 18. lokakuuta 2013

Tunneherkä, hiukan ahdistunut ja toiveikas

Lumi on lohdullinen. Yön kuilusta on vain niin vaikea nousta. Seuranani ovat särkevät nivelet ja migreeni, mutta mieleni alkaa olla vihdoin levollinen ja kirkas. Minä tyynnyin, mutta uskoni on taas kärsinyt. Miten lapsekas olen luottavaisuudessani.

Minussa on antiikkinen mieli, joka tahtoo uskoa ihmisten hyvyyteen. Sokrates oli samanlainen hölmö. Hänen mielestään ihmiselle ei voinut tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, jos hän on hyvä. Minä uskon kuitenkin enemmän Ihmemies MacGyveria, hän tiesi että hyvistä teoista rangaistaan. Mutta ei se oikeuta minua pahuuteen, välinpitämättömyyteen tai itsekyyteen. En siis luovu periaatteistani uskonpuutteeni vuoksi.

Olen kuitenkin Sokrateen kaltainen siinä, että en halua olla halujeni orja, sillä ne johtavat materialismiin, pyrkimykseen omistaa sekä hallita ihmisiä ja asioita. Ei minulla ole oikeuttaa vaatia keneltäkään mitään. Ja silti koko ajan olen rakkauden kerjäläinen. Pitäisi jo vihdoin oppia pärjäämään omillaan ja sen aion tehdä.

Viime viikot ovat koetelleet minua pienillä pettymyksillään ja johtaneet suurempaan ahdistukseen. En nähnyt millään täällä olemisellani merkitystä. Pääsin rauhaan vasta päättäessäni että loppuun voi todellakin vaikuttaa, eikä sen tarvitse olla tuntematon. Kun vihdoin hahmotin ajan rajallisuuden, alun ja lopun, vapauduin. Tuon välin minä täytän olemassaolollani, piste.


Kuolleille lehdille ja haluille: Tuomari Nurmio "Ikuisesti minun"

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Ne myyttiset runotytöt

Puut myötäilevät tuulta, minä pusken vasten. Tämä on niin hyvä, tämä tuuli. Tuuli tuule, minä tulen sinun kanssasi. Riisu minut niin kuin pihlajat ja koivut. Sitten voit unohtaa minut tänne.

Minä uskon myyttisiin runotyttöihin. Jos heihin lakkaa uskomasta, he katoavat. He ovat vähän keuhkotautisia, juoppoja ja loputtoman kaihoisia. He haluavat aina saavuttamattomia miehiä, niitä jotka kävelevät ohi kylmin silmin. Eivät he huomaa niitä tavallisia miehiä, niitä jotka ovat siinä vieressä ja arjessa. Mutta ilman melankoliaa ei olisi runotyttöjä, heitä jotka yön syvimpinä tunteina kirjoittavat vihkon reunaan kirveleviä sanoja. Ilman kaipaustaan he eivät kirjoittaisi, ilman kärsimystään he eivät ahmisi sanoja, silmiä, suita, ohikulkevia ihmisiä ja päiviä. Ja kaiken aikaa he kuitenkin riutuvat loputtomassa elämän nälässään. Ne myyttiset runotytöt, niitä rakastaa hellästi ja silti säälien. Heissä on ripaus kuolleiden runoilijoiden sielua, vanhoja mustavalkoisia elokuvia, iättömyyttä ja kuoleman läheisyyttä.


Syksylle, elämälle, kaipaukselle: Yves Montand "Les Feuilles Mortes"

Vanheneva nainen, kosteat silmät, melankolia

"Mennessäni nukkumaan kätkin kasvoni itseltäni. Pelkäsin itseäni. En tiedä kuinka, en tiedä miksi. Ja siksi join ennen nukkumaanmenoa. Unohtaakseni itseni. Alkoholi menee heti vereen ja sen jälkeen nukkuu. Alkoholistin yksinäisyys on ahdistavaa. Sydän, niin, se lyö äkkiä kovin tiuhaan." (Marguerite Duras "Kirjoitan" suom. Annika Idström)

Tyhjille katseille: Tomas Ek "Nuoruus"

torstai 10. lokakuuta 2013

Tämänjälkeisestä yksinäisyydestä

Olen ajatellut paljon yksinäisyyttä ja ikävää. Monet todet sanat siitä on jo kirjoitettu. Ei minulla ole mitään  lisättävää.

"Yksinäisyys on luonnollinen olotila, minä uskon
tämänjälkeiseen yksinäisyyteen. Kun tunnemme itsemme
yksinäiseksi ystävien keskellä on se vain aavistus yksi-
näisestä tulevaisuudestamme, yksinäisen menneisyytemme
jälkimakua. Yksinäisyyden ulkopuolella kaikki on parenteesia,
tilapäistä häiriötä. Yksinäisyys on turvaa, pysyvyyttä. 
Helvetti on painajaisuni, siellä ei ole yksinäisyyttä, ei 
mitään rauhaa. Yksinäisyys on unelmamme paratiisista,
kaikki tuska syntyy läheisyydestä, tai sen puutteesta. Yksinäisyys on 
luonnollinen olotila."

(Claes Andersson, kokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa)


Rakkaus tuntuu mahassa. Se on semmoinen lämmin tunne, jonka haluaisi pysyvän. Itku ja ikävä nousevat kuumaksi möykyksi kurkkuun. Ei voi hengittää, ei voi puhua, ei voi itkeä.

Niin paljon on yksinäisyyttä ja kaipausta tässä syksyssä. Ja koiran kuolema. Kyyneleet sumentaa silmäni, räkä tukkii nenäni. Kävelen flunssasta ja voipumuksesta hoiperrellen, henkeä saamatta, kyyneleitä pyyhkien. Koiran silmissä oli jo hyvästit ja luopuminen, kun sen viimeksi näin. Silti en hyvästellyt, niin kuin ehkä olisin halunnut. Pelästyin ajatuksiani ja sen katsetta. Nyt en jaksa tätä syksyn vierittämää kaiken elämättömän ja elämän jättämää ikävää.

tiistai 8. lokakuuta 2013

You're innocent when you dream

Kaunis syyspäivä rienaa oloani. Haluaisin vain unelmoida ja nuokkua peiton alla. 

Uni tietää mitä minä tarvitsen. Se tuo aamuyöstä peiton alle Miehen, hänet joka on nyt mielitiettyni. Mies puhuu minulle, mies rakastaa minua. Ja hän katoaa kun haalenen aamuun. Rakas yö, tuo minulle taas Mies.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Hyvistä teoista rangaistaan

Olen hieman pettynyt siitä, että masennukseni kesti vain päivän ja taas urauduin uomiini. En osaa tai jaksa edes olla kunnolla masentunut nykyään, on niin paljon muuta tekemistä. Alan epäillä että olen sittenkin pessimistinen optimisti, tai siis optimistinen pessimisti. Silti kirvelee ajatella tämän vuoden aineellisia tappioita: hajonnut mikroaaltouuni, tietokone ja pää (monta kertaa).  Pelkään ajatella mikä leviää seuraavaksi, sillä mitään uutta rikkoutuneiden tilalle en voi hankkia. Lama iski minuun vasta tänä vuonna, mutta se roimii minua sitäkin enemmän.

Kuten arvata saattaa, en kuitenkaan luisunut vielä välinpitämättämöön itsekeskeiseen juopotteluun ja oman napanöyhdän kaiveluun. Saatuani raavittua kaikista töistäni tarvittavan määrän rahaa, olen taas maksanut kaikki laskuni ajallaan. Sen jälkeen tili alkaa olla siinä normaalitilassa, eli nollilla. Kiltisti valvon ja murehdin edelleen vähintään kerran viikossa sitä tilillä olevaa nollaa. Olen ehtinyt murehtia jo ensi vuodenkin näinä valvottuina öinä ja seuraavaksi siirryn siihen sitä seuraavaan. Se voi tosin olla turhaa, koska ehkä notkahdan jo tuossa ensi vuoden heinäkuussa kontilleni. Minulla on hyvä tahtoni, mutta silti hiukan heikko toteutus toisinaan.

Kaikesta huolimatta pidän siis edelleen itseni pystyssä, ja muistan tuntea syyllisyyttä kaikista tekemättömistä tai huonosti tehdyistä asioista. Ymmärrän vihata ja hävetä itseäni siitä, että olen huono kansalainen, sillä en ole synnyttänyt uusia veronmaksajia, olen huonotuloinen- ja näköinen ja vieläpä ylipainoinen. Tämän vuoksi muistan melko säännöllisesti tehdä myös ne sata vatsalihasliikettä, jotta olisin yhteiskuntakelpoisempi. Läskit on sairaita.

Toistaiseksi elämäni kai on silti melko tasapainossa: sen minkä kulutan, sen myös ansaitsen itse. Liian hyvin kuitenkin tiedän, että hyvistä teoista rangaistaan. Turha minun tässä on odotella kiitosta, silityksiä ja joulubonuksia hyvin selvitystä elämästä. Menen vaivaamaan niitä vatsalihaksiani.

torstai 3. lokakuuta 2013

Tänään väsyin

Vain joku aika sitten kerroin miten paljon olen murehtinut, mutta silti selvinnyt. Että pitäisi vain luottaa. Tänään viimeksi lakkasin uskomasta. Selviytymiseen. Tai miksi pitäisi jaksaa yrittää. Miksi pitäisi luottaa tai ylipäätään vaan huolehtia itsestään ja asioista. Jos antaisi vain olla. Luisua pois.

Itkisin jos osaisin. Huutaisin jos vain ääneni kantaisi. Mutta minulla on vielä tämä näkymättämyysviittani. Kukaan ei edes näe.