maanantai 28. helmikuuta 2011

Sinä kuin hullu

Päivässä on jo raaka kirkkaus joka koskee silmiin ja saa kääntymään varjoon. Ulkona voi kulkea hetken ilman hattua ja kuvitella ruskettuvansa kasvoista. Keväässä on jo kiiman vahva tuoksu, unet joissa makaa mahallaan vieras mies takana, on yhteinen rytmi ja tahto. On se hetki kun sairastumme, väsymme ennen uutta voimaantumistamme, huomaamme paljastaneemme liikaa itsestämme ja kadumme koko sielustamme.

Illassa on jo päivän väsymys, edessä varjon hetki, haikeus kaikista niitä asioista joita ei saanut valmiiksi, muisto kaikista niitä rakkauksista joita ei koskaan saanut. Senkin miehen voi muistaa jota vihaa, mutta joka jaksoi rakastella pisimpään. Ja sinä olit hetken kuin hullu, vaikka olitkin liian viaton.

Merellä ollessa on aina se hetki kun tulee pelko, hetki jolloin katsoo valtavaa veden syliä ja näkee siinä kuoleman. Voi olla ettemme tunteneet ennen kuolemaa. Tätä emme ehkä tunteneet ennen kuolemaa.

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kirkkaitten hetkien jälkeen

Kirkkaitten pakkaspäivien jälkeen päivät ovat tasaantuneet - ainakin luulen niin. En ole ehtinyt katsoa päivää. Muistan jokin aamu tuijottaneeni lumoutuneena harmaaseen taivaaseen revennyttä vaaleansinistä taivaspalaa. Se oli kauneinta sinistä jota olin koskaan nähnyt. Tänään näen muita värejä, pieniä värikkäitä ihmisläikkiä jotka kuvittavat järven selkää. Puhumme papan kanssa usvasta jonka me molemmat tiedämme. Vien kotiini pienen palan usvaa ja hetken uskon taas hyvyyteen.

Kotiini kertyy pikkuhiljaa aina vain lisää kuolleitten ihmisten tavaroita. On niin monta kuollutta, on niin monta tavaraa. Unissani kuolleet ihmiset kuolevat yhä uudellen ja uudelleen. Voi olla ettemme tunteneet ennen kuolemaa. Ehkä emme tunteneet tätä ennen kuolemaa. Vain kuolema tuntee meidät kaikki, paremmin kuin kukaan. Minä ajattelen kuitenkin mieluiten kaukaisia ja tulevia asioita, usvaisia aamuja jotka ovat vielä edessä päin.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Hallitsemattomia tunteita

Unia, monia unia. Menen tulvan mukana, likaisessa, roskaisessa vedessä. Lopulta mutainen maa hipaisee minua ja pääsen kuivalle maalle. Käteni kihisee matoja.

Menen virran mukana, se on saastainen tästä kaupungista. Minä etsin hipaisua, tukevaa maata jalkojeni alle. Minä kihisen. Minä haluan että voisin .

maanantai 14. helmikuuta 2011

Vähäisiä, irrottavia

Minusta tuntuu että minun pitää lähteä. Minusta tuntuu että lähden. Kaikki täällä on alkanut tuntua vieraalta, tämä paikka on alkanut hyljeksiä minua. Koko kaupunki on kääntänyt selkänsä minulle, mutta en juurikaan välitä siitä. Minäkin haluan jättää tämän kaupungin ja kaiken täällä. Teen hiljaista symbolista irrottautumista. Käyn läpi kaikkea mennyttä, heitän pois turhuutta ja kevennän taakkaani. Jätän vielä arkullisen painoa, jotta voin käydä sitä pikkuhiljaa tyhjentämässä ja irrottautumassa siteistäni. Minua kihelmöi, olen malttamaton. Haluan ottaa niin pitkän askeleen pois, olla kääntymättä enää takaisin. Minä olen yhtä kylmä kuin tämän kaupungin kiviseinät ja silti niin helpottunut että nyt tiedän.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Sunnuntaisin

Tänään vihaan taas itseäni hieman enemmän kuin eilen. Tänään olen likaisempia ja vanhempia kuin eilen.

Jokaisessa kohtaamisessa on mukana niin kuolleet kuin elävät. Jokaisesta kohtaamisesta jää katumus, hetki jonka haluaa muuttaa.

Jokainen kuva jonka piirrän, jokainen runo jonka kirjoitan. Vaikka en edes tunne sinua, vaikka en edes tunne minua.

Lienen yksinäinen, jossakin muualla minulla olisi toiset kasvot. Tänään haluan taas kantaa kaiken ulos ja polttaa.

"Etkö näe, tuskasi on kaunis, se maalasi tämän kuvan? "

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Hohtavaa valkoista

Muistan hyvin äänesi sävyn, eleesi, hymysi. Muistan viimeisen kerran kun tapasimme. Minulle sanottiin että olet kellarissa. Siellä oli kylmä. Keskellä oli hohtavan valkoinen arkku ja sen ympärillä kyynelehteviä ihmisiä. En tuntenut sinua ensin. Olit vanhentunut siitä kun viimeksi sinut näin, olit jo mummo. Ehkä minä kuolen sitten tuollaisena mummona, tai ehkä tulen jo pian sinun jälkeesi. En minä kuitenkaan itkenyt arkkusi äärellä. Sinä et ollut enää siinä.

Päivän valon viimeisillä hetkillä kävelin lammen viertä. Päivä hyvästeli meitä raastavan kauniisti, kuulaana, hohtavana ja sävykkäänä. Se toi mieleeni sinut, olit elämäsi lopussa niin kuulas, läpinäkyvä ja hohdit sisäistä valoa. Aivan kuin nämä talvipäivät, joista niin pidän.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Meri


Aina merellä ollessa tulee jossakin vaiheessa pelko. Katselen meren aavaa, valtavaa veden syliä ja näen siinä kuoleman.

Kuolema merellä tuli mieleeni jostakin runosta jonka luin äskettäin tuosta runokirjapinosta joka on sänkyni vieressä. Runot ovat melkein osa minun unta, luen niitä juuri ennen nukahtamista ja jätän sanat vaipumaan mieleeni. Nukkumisesta onkin tullut minulle nyt ravintoa jota tarvitsen paljon. Yritän korjata jotain sielussani rikki mennyttä, mieleni mustuutta nukkumalla.

Ystävä väitti että elämä on oikeasti kuin saippuasarjaa. Äkkiä huomaat pyörineesi jotain 20 vuotta samojen ihmisten, ongelmien ja vaikeuksien kanssa päivästä toiseen. Ainoa ero saippuasarjan ja todellisuuden välillä on se, että kuolleet eivät herääkään joka toinen vuosi eloon ja palaa kuvioihin. Tämä vertaus järkytti hieman maailmankuvaani. Se on niin totta. Taidan tarvita tämänkin asian hyväksymiseen lisää unta. Laitan mieleeni vaipumaan ajatuksen, että haluan elämääni laadukasta draamaa, en saippuaa.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Ei edes aamu

Unesssa herään omassa sängyssäni. Vatsani on vedetty yhdellä pitkällä viillolla auki niin että sisäelimet pursottavat ulos. Missään ei ole verta. Lääkäri joka on vuoteeni jalkopäässä toteaa rauhallisesti ettei tämmöisiin operaatioihin tarvitse nukutusta, tämän voi tehdä paikallispuudutuksella. En pidä siitä unesta, herätän itseni ja vaihdan asentoa.

Mieluiten ajattelen rakkautta jota en ole vielä tavannut, aikaa jota en ole vielä elänyt, paikkoja joissa en ole vielä käynyt. En nouse vuoteesta ennen kuin olen kuvitellut rakkauden. Juon aamukahvini jo kylmenneenä, eihän enää ole edes aamu, on jo kohta toinen aika. Mietin mitä pitäisi tehdä ja sitä ettei mitään oikeastaan tarvitse tehdä. Kaikki on valmista.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Häipyvä kauneus

Ajattelen pohjoisessa olevaa saarta, haaveilen rakkaudesta jossakin muualla jonkun kanssa jota en ole vielä koskaan tavannut, kuvittelen matkan jota en ole vielä koskaan tehnyt. Ilmassa on jo keväisen kiiman ensituoksut, edessä on vielä se hetki kun väsymme ennen uutta voimaantumistamme, paljastamme silloin liikaa itsestämme ja kadumme heikosti. Ilmassa on jo illan kiima, edessä minun hetkeni, sillä "night time is the right time", paljastan kaikki kasvoni ja kadun heikkoa hetkeäni.

Tämä on tarina minusta tai minunkaltaisestani. Siinä ei ole mitään totuudenmukaista. Se ei kerro mitään minusta tai elämästäni. Tämä ei ole tarina minusta tai kenestäkään minunlaisestani mitäänsanomattomasta. Tämä ei ollut mikään tarina. Ei tämä ollut edes mitään. 

Yö ei anna anteeksi sitä vastaan rikkoneille. Polvistun pimeän eteen, pyydän raskasta samettista yötä, monia unia, kirkasta päivää johon herään vasta myöhään, illan hetkeä jossa kärsien katson päivän häipyvää kauneutta, melkein kestämättä sitä.

Yö ei anna anteeksi

Yö ei anna anteeksi sitä vastaan rikkoneille. Minulla on vieläkin kuoleman varjo. Itse unohdan sen välillä, mutta sitten näen sen toisten katseista, pelkäävistä, ahdistuneista. Huomaan kädessäni verta, mutta en välitä siitä. Ajattelen pohjoista, haaveilen rakkaudesta jossakin muualla, kuvittelen matkan. Jotain muutakin täytyy vielä olla, ei kaikki voinut jäädä tähän. Mieluummin menen pois kuin jään varjoksi. Ilmassa on jo keväisen kiiman tuoksu, edessä se hetki kun väsymme, paljastamme liikaa itsestämme ja kadumme heikkoa hetkeämme. Ilmassa on jo iltaa, edessä minun hetkeni, sillä ilta on aamua armollisempi, paljastan kasvoni raskaalle talvelle, kadun heikkoa hetkeäni. Soitan vielä tämän bluesin ja sitten lähden. Olkaa minulle armollisia.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Eräänä päivänä

Eräänä päivänä maailma näyttäytyi kirkkaana, taivas lipui vaaleansinisestä vaaleanpunaiseen ja lopulta leiskuvaan keltaiseen. Mietin oliko lumi peittänyt jo kummun, pakkanen puristanut kukat rikki. Mustia lintuja lentelee edelleen, vihastuttaa ja väsyttää. Taustalla soi hitaasti piano.

Ystävän, ei kuolleen vaan elävän,  kehoituksesta suuntasin katseeni teepusseihin. Ne kertovat elämän viisauksia ja totuuksia. Tee on jo kertonut että minut tullaan muistamaan hyvyydestäni ja että rakkaus, myötätunto ja ystävällisyys ovat elämäni ankkureita. Olen todellakin ponnistellut hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Siinä taistelussa oma sydän kärsii, mutta toivon monen muun pelastuvan, edes hiukan.