torstai 22. marraskuuta 2012

(hajatelmia vailla loppupäätelmää)

Unissa on ikäviä muistoja todellisuudesta. Silti vuoteen syli olisi suloisempi kuin tämä aika ja ajatukset. Olisi niin helppoa sulkea verhot ja jättää maailma tuonne ulos. Melkein pimeässä kodissa on helpompi hengittää.

Kaikella tapahtuneella tuntuu silti olevan jokin tarkoitus. En vain ole vielä sitä ymmärtänyt, mutta tunnen että tietyt tapahtumat alleviivaavat jotakin. Viikon sisällä ehtii tapahtua paljon epätavallisia asioita. Yhtenä hetkenä pelkään oman henkeni edestä vierasta miestä, toisena päivänä pidän kadulla vieraan mummon päätä ja käteni tahriintuvat verestä. Kukaan muu ei uskalla kumartua hänen vierelleen, ottaa kädestä tai puhua hänelle.

Minä peitän tunteeni ja esitän rohkeaa ja pelotonta. Ehkä kukaan ei huomaa että joskus perhosen kosketus voisi kaataa minut.

Samaan aikaan kaikki pysähtyy ja jatkaa kulkuaan. Omat pyrkimykseni vaikuttaa elämän kulkuun tyrehtyvät. Silloin kun olen epäaktiivinen asioiden järjestelyssä, tapahtuu jotakin ikään kuin itsestään. Pitäisikö tässä vaiheessa tulla suuri ymmärryksen tunne? Onko se yhtä kuin "älä huolehdi, kyllä kaikki järjestyy". Tännekö siis jään?

lauantai 17. marraskuuta 2012

Täällä on kuin jo poissa olisi

Pidä itsesi tässä hetkessä ettet hukkaa sitä. 

Olen päättänyt kiinnittää ajatukseni nuoreen mieheen. Olkoon hän se, jota hetken kaipaan. Olkoon hän se, jonka kohtaamista odotan.

Voisiko sellaiselle nuorelle miehelle kertoa kuolemasta? Siitä miten sen voi kohdata kesken päivän torilla, se on mustiin pukeutunut mies pahuus silmissään. Sen kuinka huomaat kuoleman kiertävän kehää ympärilläsi ja odotat sen kohottavan käden ja.. Voisiko hänelle kertoa siitä, kuinka näet itsesi kuolemassa torille?

Ei nuorille miehille pidä kuolemasta puhua. Puhu rakkaudesta, puhu elämästä ja laulun sanoista.


Iltamusiikiksi: Jun Miyake "Flesh for Eve"

torstai 15. marraskuuta 2012

Pelko on kylmä kivi vatsassa

Painajaiset ovat olleet tällä viikolla vakiovieraita unissani. Aamuisin karistelen hetken aikaa unien pahuutta pois. Mutta elämä tuolla ulkona voi olla myös liian tiheää. Nauru kääntyy itkuksi, väsynyt tyytyväisyys kauhuksi.

Tänään pelkäsin enemmän kuin koskaan. Hetken aikaa elämä oli kuin hidasta painajaista. Tällaisten päivien jälkeen pitäisi kai tuntea suurta kiitollisuutta ja helpotusta. Ehkä tunnenkin. Kaiken kokemuksen pitäisi kai kiteytyä joksikin uudeksi. Ehkä se tapahtuukin.

Sitä voisi käpertyä tai alkaa elämään entistä määrätietoisemmin. Tai ottaa vaan kaiken uutena kokemuksena ja kohauttaa olkapäitään.

Tiedän vain, että pelko on kylmä kivi vatsassa.

lauantai 10. marraskuuta 2012

(minä) valveilla

Kylmä on asettunut harteilleni. Olen kääntänyt selkäni päivälle ja odotan vain hämärän tarinoita ja tuttua turvallisuutta. En jaksa vaatettaa tai ruokkia itseäni. Sohva on minun saareni jossa on kaikki tarpeellinen, sohvan lämmin syli ja kehräävä kissa. Maailma ei tarvitse minua tänään. Tai sittenkin, minä en tarvitse maailmaa tänään.

(Uskon että kuolema osaa tanssia ja sen hetkellä minäkin herään horroksestani, askeleeni on keveä.)

Todellisuus on räikeänä, jalat levällään edessäni. Se on kasvava tiskiröykkiö, nurkissa vilistävät pölykoirat ja tyhjä tili. Marraskuu, ole armollinen. 


(minä) unessa

Kylmä on näissä huoneissa, se hengittää kasvoilleni. Kulkeeko kalma taas näillä seuduilla, harhailee ajatukseni. En siltikään välitä siitä, sillä kaipuuni on niin lämmin. Kaivaudun syvemmälle sohvan syliin. Untahan se vain oli, kun mies kumartuu puoleeni ja antaa pitkän lämpimän suudelman? Kuka minua vietteli? Kätenikin on jo viilentynyt, kylmä veri hiipii sormenpäistä syvemmälle. Yö oli vienyt muistot pois ja minä käännän selkäni päivälle. Tästä en nouse, sillä maailma ei tarvitse minua tänään.

(minä) häilyvänä

Ikkunat näkevät.
Suut puhuvat.
Huomaako kukaan silti minua.
Tämä matka on pitkä. Kävelen sen yksin.

Yksinäisyys siinä hetkessä kun on muiden seurassa.
Tekisikö jonkun kauniin ihmisen seura minutkin viehättäväksi?

Kuu ei ole täällä lohduttamassa minua. Katselen muita ihmisiä vaivihkaa. Huomaan kääntyvät katseet.

Minulla ei ole edes nuoruuttani enää annettavaksi kenellekään. On vain vanhenevan naisen harmaantuvat häpykarvat ja pidentyneet yöunet. On vain lisääntynyt yksinäisyyden tarve ja itkuisuus.

On vain vilpitön tarve antaa rakkautta. Ja ehkä saadakin sitä.

(Häilyvänä taustalla: Paavoharju "Mistä hän oli tullut")

lauantai 3. marraskuuta 2012

Sielujen päivä

Yön ja aamun rajalla näen unikuvia, jotka tuntuvat niin tutuilta. Olen unessa, olen lapsuuden maisemissa. Niiltä ajoilta minulla ei ole muistoja. Tiedän että olen ollut siellä. Mutta minulla ei ole muistoja.

Aamun harmaudessa muistan ihmiset, paikat ja hajut. Tuntuu oudolta ymmärtää olleensa se lapsi joka on kokenut unien paikat.

Päivä on niin harmaa. Sade kastelee meidät kaikki ja taivas on maassa asti. Juuri tällaisina päivinä on kuljettava nöyränä katse maassa, muistaa olevansa kuolevainen. Kynttilät palavat kuolleiden muistolle. Elämä on yksinäinen vaellus mystistä kuolemaa kohti. Se on turhan kaipauksen väsyttämistä.


Musiikiksi: Mozart "Requiem"