sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Lähempänä elämää

Hän on jo vanha mies, kulkee raahustaen. Mutta hän on, vain olemalla täällä hän on. Miksi ajattelen kuolemaa ja surua, vaikka sydämessäni on hellyys häntä kohtaan. Älkää kuolko, jos olisimme hetken onnellisia.

Tänä iltana olisin halunnut olla vielä vähän. Joku katsoo ja joku näkee. Joku kuulee ja joku ymmärtää. Pohdin monia asioita, jotka alkavat sanalla miksi. En osaa sanoa vastauksia, epäilen vain.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Kun ei jaksa nukkua

Olen niin väsynyt etten jaksa alkaa nukkumaan. Kuin myös kiukkuinen väsymyksestä ja siitä etten jaksa nukkua. Oikeastaan haluaisin valvoa myöhään ja tehdä kaikkea sitä mitä öisin on niin mukava tehdä: kirjoittaa, kuunnella hiljaa musiikkia ja lukea.

nuku nuku, väsy väsy..

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Se tunne

Kuinka vieraalta tämä kaupunki taas tuntuu minulle. Minä asun täällä, tunnen itseni puoliksi kaupunkilaiseksi, mutta minä en kuulu tänne. En tunne oikeita ihmisiä, kuulu piireihin tai ole syntynyt täällä. Tunnen itseni niin vieraaksi. Tämä kaupunki hyljeksii minua ja minä vieroksun sitä.

torstai 8. lokakuuta 2009

Henkäykset

Yleensä ihmiset ajattelevat elämäänsä, tai kuten minä, aina. Välillä ajattelen myös muitten elämää, aivan liikaakin, mutta eihän ajatukseni mitään muuta. Mutta paljon aikaa siihen menee, ajatteluun ja murehtimiseen. Eihän elämässä loppujen lopuksi ole elämää tai aikaa, on vain henkäyksiä.

keskiviikko 7. lokakuuta 2009

Olipa kerran

On kohtaamisia jotka muistaa aina. En minä häntä oikeastaan tuntenut, mutta tiesin. Oli pysähtynyt talvinen hetki puutalon yksiössä, se oli pullantuoksuinen ja persoonallinen. Siellä oli poika ja tyttö jotka rakastivat toisiaan. He suutelivat illan hämäryydessä pitkään, intohimoisesti, kiirehtimättä ja nauttien. Nyt tuo tyttö on mennyt pois, ikiunta nukkumaan. Mutta minun muistoissani tyttö suutelee tuota poikaa ikuisesti, intohimoisesti, rakastaen.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Murheet

Tiesin että jokin on vialla. Kysyin varovasti ja ystäväni vastasi pitkällä viestillä. En ollut aavistanutkaan millaista murhetta hän kantaa mukanaan ja mieleni tuli raskaaksi. Miten paljon surua ovatkaan nämä viimeiset vuodet mukanaan tuoneet, minulle ja ystävilleni.

En voinut antaa kuin myötätuntoni, mutta luottamus toi lämmön mieleeni. Ystävyys on luottamusta, jakamista, kuuntelemista, läsnäoloa ja huolenpitoa.

Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää mennyttä aikaa, omaa historiaani. Sen miksi joskus elin, nyt en. Olen kuin salapoliisi omilla jäljilläni. Mutta en tiedä miten korjaisin kaiken, miten löydän taas elämäni ytimen. Mutta tiedän sen, että minun pitää kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa, siten kaikki aukenee. Sitä ennen nautin syksystä, hurmaannun sen väreistä ja toivon pitkiä hiljaisia hetkiä yön kanssa.

Miltä pitäisi tuntua

Hän joka pitää tummasta katseestani, palasi, laittoi viestin. En oikeastaan jaksaisi puhua hänelle. Mutta haluaisin valvoa tämän yön, olla yön kanssa rauhassa, soittaen hiljaa musiikkia, antaa ajatuksille tilaa.

Vuode on kylmä ja sormet kohmeessa. Haluan jonkin lämpimän ajatuksen mukaani uniini. Minä pidän syksystä. Otan syksyn mukaan vuoteeseeni.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

lauantai 3. lokakuuta 2009

Olla ja unohtaa että on

Väsyttää olla näkymätön, vieläkin. Miten tulla olevaiseksi, kun on koko elämänsä ollut näkymätön. Täytyy siis mennä aivan alkuun, siihen kun olin lapsi ja muutuin näkymättömäksi. Miten minä kivetyin, menin metsään piiloon, pakenin kirjojen sivuille tai omaan mielikuvitusmaailmaani. Suljin siis itseni pois täältä. Niin tekee lapsi joka kokee perheväkivaltaa.

On vaikeaa löytää itsensä kaiken tuon jälkeen, koota pala palalta minuuttaan, oppia tuntemaan itseään ja tunteitaan. Kun on joutunut tukahdutetuksi ja tukahduttanut itsensä. Täytyy ponnistella ja avata suunsa, yrittää olla oleva. Kuinka ylikriittiseksi sitä tuleekaan ja vihaa kaikkia vikojaan ja virheitään. Minä siis vihaan itseäni. Minä olen antanut luvan vihata.

Olen antanut itselleni luvan vihata vanhempiani. Mutta isälle annoin kaiken anteeksi hänen kuolinvuoteella. Kerroin hänelle silloin rakastavani häntä, mutta en tiedä kuuliko hän enää. Isä tulee joskus uniini ja silloin aina itken. Olisin halunnut rakastaa häntä silloin kun hän eli.

Olen minä tuntenut rakkaudenkin ja kuitenkin olen sen jo taakseni jättänyt. Se saa minusta vain kaiken pahan esille, sen mistä en pidä. En minä voi rakkautta ottaa vastaan, koska vihaan niin itseäni. Mutta antaa sitä haluaisin, jakaa sen jonkun kanssa. Annan sen tässä teille, koska te olette rakkaita.

Kun todellisuus pettää minut, huomaan jälleen kerran sulkeneeni itseni pois täältä, jonnekin Toisaalle. En tiedä pääsenkö enää pois. Sekin vähä olevaisuus mitä on, väsyttää.

Paikassa

Aika sanoo, missä kulloinkin pitäisi olla. Se velvoittaa ja pakottaa. Miksi täytyy aina lähteä ja kiirehtiä jonnekin, kun on jo jossakin paikassa, tässä. Ehkä joskus myös perillä, hetken, josta täytyykin taas lähteä.