lauantai 28. helmikuuta 2015

Jos olisi vain kerran

Tavallinen, hidas aamu. Silloin en osannut vielä päättää millainen päivä tästä tulisi. Iltapäivällä kuitenkin murrun, tästä, kaikesta, itsestäni. Kyyneleeni ovat itsesääliä, itseinhoa, häpeää. Miten säälittävä olenkaan. Kunpa en olisi.

Tänään en kestä enempää ajatuksiani, enkä edes ajattelemaan niitä kaikkia. En tiennyt että voi tuntua tältä.





Kun olen poissa

Yö hiljenee ja antaa minun jäädä rauhaan ajatuksieni kanssa.
Minä olen lakastunut, mutta tulpaanit ovat kauneimmillaan.
Annan miehen äänen puhua minulle. Hän saa minut itkuisen ikävöiväksi.
Veren maku suussa. Tähän minä nukun.




sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Viime yönä kello kaksi

Välillä on näitä pyörryttäviä viikkoja joiden jälkeen ei edes muista nimeään. Onneksi sitä lihasmuistista osaa kävellä kotiinsa ja takertua sohvan syliin. Hämmästyksen päätteeksi on hieman riskialtista päätyä vielä kokeilemaan ihmissietämystään keikalle. Tuurillaan ympärilleen pystyy tekemään turvaluolan. Mutta yleensä kyllä käy kuin elokuvissa, että jostakin vain äkkiä pöydän päälle lentää tyyppi joka keilaa kaikkien juomat syliin. Lopuksi etsit itsesi jalkojen, käsien, paksujen mahojen ja toisiinsa kietoutuneiden ihmisten läpi ja runnoudut ulos kadun virtaan.

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Mikä minä olen heidän joukossaan? Olenko tosiaan yksi heistä?

Kuuntelen yötä. Yläkerran naapuri lähtee ulos sen jälkeen kun minä palaan keskiyöllä tuhkimoaikaani. Muutaman tunnin päästä hän palaa ja pystyn arvaamaan hänen humalatilansa askeleiden raskaudesta ja kömpelyydestä. Minä tapailen ajatuksiani ja yritän olla rehellinen itselleni.
.
.
.
Viime yönä ennen kahta aika kouraisi minua. Rakas talvi tuntuu katoavan jalkojeni alta. Juuri tätä talvea en ole ehtinyt edes kunnolla tuntea, löytää sen luonnetta tai aistia sitä ihollani. Se ei ole vielä piiskannut poskia, lamauttanut keuhkojani, kuivattanut käsieni ihoa ja häikäissyt silmiäni sokeiksi.

Sunnuntaissa on haikeutta, jolle etsin toden sanoja. Kaipaan talven tuntua, häikäisevää valkoista, itseäni ja lempeää melankoliaani. Kaipaan tulppaanien kuolemaa. 

Jätän sanomatta lopun, sillä en pysty olemaan rehellinen itselleni.


lauantai 7. helmikuuta 2015

Rakkaus on muukalainen

Pidän aika paljon uudesta minästäni. Sillä on uudet naiselliset saappaat, italialainen nahkalaukku ja masokistinen taipumus nauttia selviytymisestä. Se pärjää omillaan, matkustaa ja käy kulttuuritapahtumissa. Se osaa suunnitella tulevaisuutta ja olla realistinen.

Myös unet ovat muuttuneet uudessa elämässäni tarkkarajaisiksi ja intiimeiksi. Mies on tullut niissä aivan iholle, läheiseksi ja olen nuuhkinut hänen unentuoksuista lämpöä. Aamuisin tuntuu kuin puolet elämästäni katoaisi.

Jokin kuitenkin on pysynyt ennallaan. Rakkaus on kauniskasvoinen mies, muukalainen.