sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Viime yönä kello kaksi

Välillä on näitä pyörryttäviä viikkoja joiden jälkeen ei edes muista nimeään. Onneksi sitä lihasmuistista osaa kävellä kotiinsa ja takertua sohvan syliin. Hämmästyksen päätteeksi on hieman riskialtista päätyä vielä kokeilemaan ihmissietämystään keikalle. Tuurillaan ympärilleen pystyy tekemään turvaluolan. Mutta yleensä kyllä käy kuin elokuvissa, että jostakin vain äkkiä pöydän päälle lentää tyyppi joka keilaa kaikkien juomat syliin. Lopuksi etsit itsesi jalkojen, käsien, paksujen mahojen ja toisiinsa kietoutuneiden ihmisten läpi ja runnoudut ulos kadun virtaan.

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä. Mikä minä olen heidän joukossaan? Olenko tosiaan yksi heistä?

Kuuntelen yötä. Yläkerran naapuri lähtee ulos sen jälkeen kun minä palaan keskiyöllä tuhkimoaikaani. Muutaman tunnin päästä hän palaa ja pystyn arvaamaan hänen humalatilansa askeleiden raskaudesta ja kömpelyydestä. Minä tapailen ajatuksiani ja yritän olla rehellinen itselleni.
.
.
.
Viime yönä ennen kahta aika kouraisi minua. Rakas talvi tuntuu katoavan jalkojeni alta. Juuri tätä talvea en ole ehtinyt edes kunnolla tuntea, löytää sen luonnetta tai aistia sitä ihollani. Se ei ole vielä piiskannut poskia, lamauttanut keuhkojani, kuivattanut käsieni ihoa ja häikäissyt silmiäni sokeiksi.

Sunnuntaissa on haikeutta, jolle etsin toden sanoja. Kaipaan talven tuntua, häikäisevää valkoista, itseäni ja lempeää melankoliaani. Kaipaan tulppaanien kuolemaa. 

Jätän sanomatta lopun, sillä en pysty olemaan rehellinen itselleni.


Ei kommentteja: