sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Odotus

Niitä aikoja kun täytyy kuunnella monta päivää vain Tom Waitsia, suunnitella ja unelmoida, mutta olla siltikin saamatta mitään aikaan. Ja sitä ihmettelessä, kuinka vieraat ihmiset tulevat minulta kysymään myös facebookissa asioita, kun heillä on jokin hukassa. Näköjään toimin myös virtuaalisesti ihmisenä jota on helppoa lähestyä, kun he etsivät jotakin. Itsekin uskalsin olla rohkea ja lähestyä jotakuta. Nyt odotan ja odottavan aika on pitkä. Enimmäkseen kuitenkin haluaisin kantaa vain kaiken ulos ja polttaa. Se tuntuisi nyt jotenkin sopivan puhdistavalta rituaalilta. Sitä suunnitellessa, haaveillessa ja odottaessa..

lauantai 27. helmikuuta 2010

Se tunne

Alhaalla maan alla oli tummaan pukeutunutta kansaa. He olivat onnellisia ja hyväntuulisia. Tunsin olevani siellä kotona, omieni joukossa ja minäkin olin onnellinen. Kuitenkin tuntuu ettei tämä kaupunki halua minua ja kaikki tämä muu tuntuu vieraalta. Minä annan vain itseäni pois. Mutta tänäänkin jokin taitaa ajaa minut tuonne etsimään sitä katsetta, joka näkee minut.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Ohuen ohut, olematon

Joskus olo käy ohuen ohueksi, olemattomaksi, läpikuultavaksi, kuin pölyisen likaiseksi ja rasvatahraiseksi ikkunalasiksi. Ja siellä lasien välissä on kuolleita kärpäsiä, eikä kukaan halua pestä sitä ikkunaa.

torstai 25. helmikuuta 2010

Mutta minä en

Enimmäkseen paljon töitä, kymmenen, yhdentoista tunnin päiviä, ei omaa aikaa, muiden aikaa vaan. Entinen minäni olisi väsynyt ja raivoissaan. Nyt en oikeastaan ajattele mitään. Ne asiat ovat ja tapahtuvat tuolla jossain muualla.

Sitten joku tuntematon jostakin toisesta maasta laittaa facebookin kautta minulle viestin "hello my queen, my angel.." ja hän kertoo kuinka minut löytäessään hänen etsintänsä on päättynyt. Hän on löytänyt etsimänsä. Mutta minä en.

Monia ihmisiä, asioita ja sanoja jotka tekevät tämänkin päivän mukavaksi. Silti illan tullen sydämeeni tuli paha olla. Mutta ei se mitään. Päivät ovat pidentyneet, valo tihkuu kaiken läpi.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Älä sano mitään

En jaksa puhua, mutta kuuntelen mielelläni sydäntäni. Siellä on paljon rakkautta. Mitä minä tällä kaikella rakkaudella teen?

Tuttavani haluaa puhua kanssani. Hän haluaa puhua voinnistani. Minä taas en jaksa puhua enää siitä mitä minä koin, mitä tunsin ja miksi, en varsinkaan hänen kanssaan. Minä puhun tai en, mutta en hänen kanssaan. Hänen reaktionsa on ärsyttävä, aivan kuin olisin hullu. Niin, ei meillä ole mitään puhuttavaa.

Antaa tuulen tuulla, lumen sataa, veden virrata. Minä tunsin että täällä oli elämää. Ja olen nähnyt sinut.

Odotellessa

Soitan mummo-ystävälleni: "Sinäkö siellä, sinä? Tuletko sinä käymään?" Hän on hyvällä tuulella. Annan itsestäni tunnin pois. Silti epäilen aina virkistääkö käyntini oikeasti vai masentaako se loppujen lopuksi. Lähtö mummon luota tuntuu aina vaikealta. On kuitenkin hienoa että joku todellakin ilahtuu noin paljon soitostani.

Joku. Odotan itsekin jonkun soittoa. Ehkä hän jokupäivä soittaakin. Sinä päivänä olisin onnellinen. Sitä ja elämää odotellessa.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Ihmiset autoissa katsovat minua

Kadulla on koiran suuria pökäleitä, keltaista lunta ja värikkäitä karkkeja. Tänään en kadehdi jäällä kiitäviä luistelijoita. Aurinko häikäisee, pakkanen ahdistaa hengitystä ja saa silmät kyynelehtimään. Miten ihana talvi, oikea talvi. Missään muualla ei voisi olla niin hyvä kuin tässä ja nyt.

Hätistän omantuntoni kauemmaksi, se muistuttelee velvollisuuksista, mutta teen mieluummin tänään jotain mistä pidän. Mietin sitä, että kukaan ei oikeastaan tarvitse ketään ja kuitenkin tarvitsemme hyväksyntää toinen toisiltamme. Joskus jollakin pienelläkin asialla sen voi osoittaa, sen hyväksynnän.

Tänään hyväksyn itseltäni saamattomuuden. Mieluummin luen jotain.

torstai 18. helmikuuta 2010

Kaunis on päivä kulkea ja yöt ovat vihdoin lepoa

Vaikka kehoni kipeytyy ja kramppaa elämäniloani vastaan, kihelmöin silti voimaa. Nyt olen ollut onnellisempi kuin moniin aikoihin. Ainakin olen saavuttanut hetkellisen sielunrauhan. Olen ollut armollinen ja hellämielinen itselleni sekä rakastanut kaikkia puoliani. Täytyy siis mennä aivan alas asti että pystyy taas nousemaan ja hyväksymään sen, että olin hetken heikko.

Tänään oli hyvä ilma hengittää, kaunis taivas katsoa ja lumi hohtavan valkea. Raskas on silti ihmisen elää kauneudessa. Kaihoisa on elämä.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Järvellä oli utua

Istuin jäällä jaloissani kamala tuska. Voimalan piipuista tuli punertavaa savua, se tuli suoraan kohti. Minun kohdallani taivaalla se hajosi kummallekin puolelle. Ruovikko oli niin kaunis. Kaikki oli kaunista, vaikka aurinko oli tippunut jo kaupungin taakse ja oli viileää. Sillä hetkällä todellisuus tuntui tarua ihmeellisemmältä ja kipu yhdistettynä kauneuteen täydelliseltä. Me siellä järvellä olimme udun keskellä ja tulimme pois kuin eri ihmisinä.

Aiemmin päivällä kävin mummo-ystäväni luona. Hän odottaa jo kuolemaa ja pääsyä taivaan isän kotiin. Hän antoi minulle sinisen silkkikukan, jonka hän pyysi laittamaan kesämekon rinnuksiin. Hän haluaisi nähdä minun kulkevan kesällä tuo kukka mekossani. Mutta kesä tuntuu hänestä olevan ikuisuuden päässä.

Tunsin syyllisyyttä lähtiessäni aurinkoiseen talvipäivään.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Puheita ja tekoja

Minä olin auringossa jäällä kun jossakin puhuttiin kiihkeästi minusta. En tietenkään tiennyt siitä, paitsi myöhemmin. Puhelin soi monta kertaa ja olin hämmentynyt. Olin sotkettu johonkin asiaan kysymättä minulta mitään.

Kummalliset ovat joskus polkuni, niin kuin horoskoopissani sanottiin. Minä hiljennän elämääni ja toiset yrittävät sitä kiihdyttää. Puheet ja teot eivät kulke käsikkäin, enkä minä halua kulkea muiden poluilla.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Ystävät

Koko viikko on ollut melkoista täpinää, hyvällä tavalla. Oudon tunteen saa aikaiseksi myös rakkaus mitä näen ympärilläni. Tuntuu hyvältä nähdä rakkautta. Rakkaus tai rakkaudettomuus tuntuu myös minussa, haikealta.

Työkaluja etsiessäni löysin kaapista jallu-pullon. Sekin vanharakkauteni ja ystävä. Viimeisen kuukauden aikana suhteemme on hieman muuttunut maltillisempaan suuntaan, mutta hyvillä mielin kulautin pullon pohjat kurkkuuni.

Ystävät, rakkaat.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Kohta on aivan hetken päästä

Peruin huomisen psykologin aikani. Voi olla että perun ensiviikonkin. Minusta tuntuu etten jaksa puhua nyt itsestäni puoltatoista tuntia kerrallaan. Eikä se psykologi jaksanut oikein kuunnellakaan minua viimeksi. Ja tiedän mitä hän lopulta sanoisi: "Sinä olet ihan fiksu tyttö, kyllä se siitä." Näin minulle viimeksi sanottiin kun menin pyytämään apua.

Loppujen lopuksi, toivon kai oikeutusta tunteilleni, hyväksyntää heikkoudelleni, ymmärrystä. Ja hyvää kuuntelijaa.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Joku on tuolla ulkona

Yöllä unessani elin päiväelämääni. Heräsin tyytymättömänä ja lopulta tulin pahantuuliseksi. Pitääkö minun unissanikin elää tätä tylsyyttä ja murehtia asioita jotka eivät minulle enää kuulu? Kirottu olkoon tämä kiltteyteni, joka saa minut liian empaattiseksi.

Olin jo unohtanut itkunikin, mutta nyt kyyneleet jotka ovat ihan mitättömät, eivät mitään erityistä, tahtovat taas olla aivan tuossa, melkein poskilla.

Hetkisen aamulla tunsin hyvyyttä, sitä että oikeastaan olen jotain, melko hyvä ihminen. Mutta sitten epäilin etten ole, en ole mitään erityistä tai mitään. Minussa on rumuutta.

Olisi niin helppoa palata entiseen tuskaan. Tarttua ystäväni alkoholin tarjoamaan seuraan, palata Toisaalle saamaan huomiota ja ystävyyttä. Mutta mikään siinä ei ollut totta. Ystäväni Toisaalla eivät olleet oikeita ystäviä.

Muistan senkin että kerran minua rakasti Enkeli, kaikesta huolimatta, enkä minä sitä kestänyt. En ollut ansainnut sitä rakkautta. Tämän elämän olen varmaankin sitten ansainnut. Tämä minun täytyy kestää ja elää.

perjantai 5. helmikuuta 2010

Tämä väsymys

Mistä tämä väsymys oikein tulee? Aamut, päivät ja illat menevät väsymyksen kanssa taistellessa, mutta lopulta kun pääsen sänkyyn, ei minua enää nukutakkaan. Ja kieltämättä minua harmittaa ja suututtaa omasta sekä työtovereiden puolesta millaista vittupaskaa pitää jaksaa hämmentää. Onko tuo kaikki lopulta niin tarpeellista? Onko siitä mitäään hyötyä? No ei, ei todellakaan.

Ja illalla lopulta tyhjyys, jota ei uskalla ajatella tai lähestyä. Tiedän että se imaisisi minut. Lopulta on parempi olla ajattelematta mitään, olla vaan tyhjä.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Me elimme pimeydessä

Ensin tuli pimeys, sitten kylmyys ja seuraavaksi kaiken täyttävä lumi. Elämä oli käymässä ahtaaksi niin sisällä kuin ulkona. Olimme onnettomia, masentuneita, kipeitä ja eksyneitä. Me nauroimme ja itkimme yhdessä. Me vihasimme ja rakastimme, kaipasimme ja unelmoimme. Meissä oli elämää ja elämä valui meistä pois. Me olimme yhdessä ja erikseen. Kuljimme pois ja palasimme takaisin. Samassa hetkessä oli surua ja raivoisaa iloa. Ne ajat olivat outoja, unen kaltaisia ja silti niin totta. Ne ajat olivat pimeitä.

Kyllä, minä olin siellä, olin mukana ja koin sen kaiken. En siltikään osaa kertoa mitä tapahtui ja miksi kaikki meni niinkuin meni. Olin siellä ja samalla poissa. Olin läsnä mutta yksin, oman pääni sisällä haaveillen, sekä Toisaalla. Minä elin monessa paikassa ja monena, mutta en kuitenkaan missään. Ne ajat olivat outoja, kuin unta ja silti totta. Ne ajat ovat menneitä.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Niin kuin aina ennenkin

Kävelin kaupungilla.
Kaikki siellä oli niin kuin aina, mikään ei ollut toisin.
Näillä kadun kulmilla nuoret polttavat tupakkaa, tässä kukaan ei jaksa väistää.
Noilla penkeillä juopot istuvat, tässä kaupassa mummot käyvät puolen päivän aikaan.
Tämän puun juurelle kaikki koirat kusevat, tuohon puistoon isot mustat linnut tulevat yöksi nukkumaan.
Tuo rakennus näyttää aina rumalta ja tästä kulkee aina polku.

Kaikki on niin kuin aina ennenkin.
Maailma on surullinen ja kaunis yhtäaikaa.

Lähdetkö kanssani kävelylle?
Ei puhuta mitään, kävellään vaan.
Yritä sinä ymmärtää minun hiljaisuuteni, minä yritän kuulla sinun huutosi.

Ja minun ajatuksissani hevospäinen mies laulaa kaihoisan melankolisesti, rakkautta täynnä.