torstai 12. huhtikuuta 2018

Puhutaan vaikka junista ja katupölystä

Huomaan kaipaavani puhumista. En oikeastaan tiedä milloin minulle on tullut tämä taipumus, mutta se ei ole suoranaisesti edes itsekästä halua. Ei minulla ole niinkään tarve puhua itsestäni, kuin halu kohdata ihmisiä, keskustella ja havannoida elämää.

En tiedä hämmästytinkö junamatkalla enemmän itseni vai vierustoverini toimimalla hyvin epäsuomalaisesti. Keskustelin heille koko yhteisen matkamme ja ihmeekseni nautin tästä vieraiden ihmisten kanssa puhumisesta. On ihmeen helppoa puhua vieraille, mitä vain. Kuinka en olekaan tätä ennen tajunnut? Samalla pystyin unohtamaan tapaamisen jonka vuoksi olin junailemassa. Jätin sen ajattelun kotiin, jonka ulkopuolella tullessani odotteli lumikinosten keskellä jäätelöauto. Lisäsin sen listaani kevään merkeistä, jossa olikin jo ennestään kärpänen ja korvamato.

Kevät on alkanut laulaa minulle Ultra Bran äänellä. Annan sen laulaa, niin kovaa kuin se katupölyn vaivaamilla keuhkoillaan vaan pystyy.




perjantai 30. maaliskuuta 2018

Taivaanrannan tuijottajat

Tuleva uusi naapurini kutsuu minut katsomaan asuntoaan jota hän remontoi. Tuijotamme kuin salaliittolaiset hänen asunnostaan näkyvää maisemaa, meidän maisemaa, yhteistä salaisuutta. Aistin jotain surumielisyyttä hänessä. Kuvittelen hänelle tarinan, kuvittelen hänelle koko elämän. Uskon kuitenkin hänen olevan vielä onnellinen tässä asunnossa. Tämän maiseman on pakko parantaa, se on rauhoittanut minutkin.

Samalla huomaan tottuneeni uusin ääniin seinän takana ja tuntuu kodikkaalta, kun kuulen miehen puuhailevan jotakin asunnossaan. Olen alkanut pitämään siitä, että satumme yhtä aikaa käytävään. Tunnustan itselleni odottavani seuraavaa tapaamista.




torstai 29. maaliskuuta 2018

Kaikki kuolleet unissani


Bussissa yritän olla kuin kuka tahansa. Laitan korvanapit, kuuntelen metallimusiikkia ja naputan sormilla rytmiä. Tulen pois kotiseudulta jossa puhuimme äidin kanssa kuolleista, sairaista, parantuneista ja sittemmin kuolleista henkilöistä.

Kotiseudullani on paljon kuolleita ja haamuja. Olen nähnyt niitä, olen tuntenut niitä.

Palautan mieleeni aamun vain vähän aikaa sitten ja asian josta olin onnellinen. Se liittyi kuolleisiin uniin. Sellaiseen jossa tulee hyvälle mielelle siitä, kun kuollut prinssi vierailee. Hän näkee minut, hän puhuu minulle, on ystävällinen minulle. Puhumme hänen kanssaan suomalaisesta kantelemusiikista. En tiennyt tietäväni siitä mitään, kunnes unessa kaikki on kovin toisin. 

Minä ja minun onnelliset uneni.




sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Nuku, hengitä ja nuku

Talven tarkkailu keittiönpöydän ääreltä on yllättävän kiinnostavaa. Jumitun kauniina päivinä tuijottamaan jäällä liikkuvia autoja, moottorikelkkoja, hiihtäjiä, luistelijoita, pilkkijöitä ja kävelijöitä. Tätä puolta kotikaupungin talvisesta elämästä en ole koskaan tietänytkään.

Talvi on siirtynyt taitekohtaan, jossa valo lisääntyy ja kaikki toiminta kiihtyy. Hetken aikaa kuluu, ennen kuin tähän rytmiin tottuu. Ensin väsyn, eikä unen tarpeelle tunnu tulevan loppua. Voi kuinka voisin vain nukkua.

En oikein osaa vielä ajatella mitä kesä tuo tullessaan. Muutoksen jokatapauksessa. Lähden taas hieman pohjoisempaan, kokeilemaan siipiäni, tekemään töitä. Sain haluamani, eli uuden työn. Hengittelen hetken ja mietin miten aloitan asian järjestelyn.
 

lauantai 13. tammikuuta 2018

Yksinäisyys puhuu vanhalla äänellä

Kesälomani on sujunut kohtuullisesti. Eräs tuttavani kysyi onko tämä viime kesän vai tulevan kesän loma. Epäilin molempia. Kohtalaisuus johtuu monista pienistä vivahteista, kuten siitä että olen vilkuillut joka päivä työpuhelinta, vastaillut useamman tunnin ajan puheluihin ja sähköposteihin, murehtinut tulevia, tekemättömiä tai maksamattomia asioita, sekoittanut unirytmini ja pysynyt päiväkausia sisällä poistumatta asunnostani.

Lomaharrastuksenani olen tehnyt maanisena työhakemuksia, ehkä korvatakseni pettymykseni siitä, etten päässyt haluamaani koulutukseen ja todistaakseni viime vuoden epäonnistumisten jälkeen jotain itselleni. En edes oikeasti jaksaisi lähteä nyt mihinkään, muuttamaan jälleen kerran. Ja silti lähetän hakemuksia pohjoiseen, etelään, itään, länteen. Haastattelupyyntöjen saaminen on minulle kuin flirttailua: koen olevani kuitenkin vielä markkinoilla ja haluttu, vaikka asia ei etenisikään loppuun saakka. Jo se saa minut hymyilemään ja uskomaan jälleen itseeni.

Silloin kun en tee hakemuksia, selaile työpaikkoja tai valvo yöllä katsoen sarjoja, vietän aikaani herra Sahlbergin kanssa miettien ajan kulua. Nautin hänen sanoistaan ja ajatuksistaan. Mutta ensi viikolla minun on repäistävä ja pakotettava itseni takaisin tähän todellisuuteen ja aikaan. Ehkä valvon kuitenkin vielä tämän yön jähmeänä, tästä maailmasta vetäytyneenä.


Asko Sahlberg: Pilatus (2016)

maanantai 25. joulukuuta 2017

Miltä joulu maistuu

Kaupunki on autioitunut jouluksi. Kävelen siellä vasta kun pimeä on jo tullut. Siedätän pelkoani kulkemalla kummituskerrostalon ohi väristysten kera. Näen vain yhden joulupukin juoksemassa epäilyttävällä tavalla. Onnekseni se juoksee toisella puolella katua.

Olen iloinen tästä harvinaisen lumisesta joulukuusta, mutta joulu saapuu aina jotenkin yllättäen. Muutama viikko sitten ehdin heitellä joulukoristeet sinne tänne. Muistin myös aloittaa joululaulujen kuuntelun, joiden lisäksi olen saanut myös palovaroittimen huutamaan kahdesti. Kaikesta pienestä valmistelusta huolimatta joulu ja sen maut ovat kuin tuhkaa suussani. Huomaan ajattelevani ensimmäistä kertaa, että voisin hyvinkin joskus olla ulkomailla joulun ajan ja kaivata sieltä hirveästi kotiin.

Vuoden loppu saa miettimään mennyttä, murehtimaan tulevaa. On pakko tunnustaa, että tämä vuosi on ollut minulle vaikein, henkilökohtainen lamavuosi. Vaikka vuosi on heitellyt eteeni pieniä mahdollisuuksia, mutta ei niin mikään ole tänä vuonna onnistunut. Lupaan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pitää heti kolmen viikon loman. Yritän hämärtää sinä aikana arkeni. Soitan iltaisin asuntoni täyteen klassista musiikkia ja toivon että sen kauneus imeytyy hitaasti yön aikana minuun ja kohottaa kaiken tuhkan yläpuolelle.



keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Yön musta häivyttää ääriviivat

On jo melkein yö, kun olen jälleen kerran etelässä. Helsingin musta marraskuu on hermostuttava. Mustuus häivyttää omat ääriviivani, rajani, ajatukseni. Olen vain aavistus yön tummuudessa. Kaikki vastaantulijat puhuvat tuntematonta kieltä ja koko kaupunki on kuin kulissi. Taas kerran uusi hotelli ja vieraat äänet. Uuden päivän koittaessa minun on vakuutettava vieraat ihmiset omasta paremmuudesta ja asiantuntijuudesta. Onnistuinko siinä, selviää myöhemmin.

Juna kuljettaa minut kotiin, toiseen pimeään. Kotikaupungin ylle nousee outo oranssi kuu ja taivaalla leiskuvat revontulet. Olen kovin väsynyt ja aamun tullen saan itseni vain vaivoin hereille. Teen vain välttämättömän ja karkaan velvollisuuksista kesken päivän elokuviin. Tarvitsen sen lohdutukseksi, vaikka melankolikon ei liene hyvä katsoa jonkun viimeisistä päivistä kertovaa elokuvaa. Loving Vincent.  Elokuva ei anna vastauksia, vaan lisää kysymyksiä. Olo on sen jälkeen haikea, surullinen, mutta myös kiitollinen. Kun illalla myöhään kuljen kaupungilla, kurotan pitkälle kohti taivasta, yli katuvalojen ja kerrostalojen. Veden takaa nousee taas tuo outo kuu ja todellakin, tähtitaivas on juuri sellainen kuin Vincent maalasi sen tauluihinsa. Tähdet tuikkii. Minun silmät kimmeltää kyynelistä.