lauantai 13. tammikuuta 2018

Yksinäisyys puhuu vanhalla äänellä

Kesälomani on sujunut kohtuullisesti. Eräs tuttavani kysyi onko tämä viime kesän vai tulevan kesän loma. Epäilin molempia. Kohtalaisuus johtuu monista pienistä vivahteista, kuten siitä että olen vilkuillut joka päivä työpuhelinta, vastaillut useamman tunnin ajan puheluihin ja sähköposteihin, murehtinut tulevia, tekemättömiä tai maksamattomia asioita, sekoittanut unirytmini ja pysynyt päiväkausia sisällä poistumatta asunnostani.

Lomaharrastuksenani olen tehnyt maanisena työhakemuksia, ehkä korvatakseni pettymykseni siitä, etten päässyt haluamaani koulutukseen ja todistaakseni viime vuoden epäonnistumisten jälkeen jotain itselleni. En edes oikeasti jaksaisi lähteä nyt mihinkään, muuttamaan jälleen kerran. Ja silti lähetän hakemuksia pohjoiseen, etelään, itään, länteen. Haastattelupyyntöjen saaminen on minulle kuin flirttailua: koen olevani kuitenkin vielä markkinoilla ja haluttu, vaikka asia ei etenisikään loppuun saakka. Jo se saa minut hymyilemään ja uskomaan jälleen itseeni.

Silloin kun en tee hakemuksia, selaile työpaikkoja tai valvo yöllä katsoen sarjoja, vietän aikaani herra Sahlbergin kanssa miettien ajan kulua. Nautin hänen sanoistaan ja ajatuksistaan. Mutta ensi viikolla minun on repäistävä ja pakotettava itseni takaisin tähän todellisuuteen ja aikaan. Ehkä valvon kuitenkin vielä tämän yön jähmeänä, tästä maailmasta vetäytyneenä.


Asko Sahlberg: Pilatus (2016)

maanantai 25. joulukuuta 2017

Miltä joulu maistuu

Kaupunki on autioitunut jouluksi. Kävelen siellä vasta kun pimeä on jo tullut. Siedätän pelkoani kulkemalla kummituskerrostalon ohi väristysten kera. Näen vain yhden joulupukin juoksemassa epäilyttävällä tavalla. Onnekseni se juoksee toisella puolella katua.

Olen iloinen tästä harvinaisen lumisesta joulukuusta, mutta joulu saapuu aina jotenkin yllättäen. Muutama viikko sitten ehdin heitellä joulukoristeet sinne tänne. Muistin myös aloittaa joululaulujen kuuntelun, joiden lisäksi olen saanut myös palovaroittimen huutamaan kahdesti. Kaikesta pienestä valmistelusta huolimatta joulu ja sen maut ovat kuin tuhkaa suussani. Huomaan ajattelevani ensimmäistä kertaa, että voisin hyvinkin joskus olla ulkomailla joulun ajan ja kaivata sieltä hirveästi kotiin.

Vuoden loppu saa miettimään mennyttä, murehtimaan tulevaa. On pakko tunnustaa, että tämä vuosi on ollut minulle vaikein, henkilökohtainen lamavuosi. Vaikka vuosi on heitellyt eteeni pieniä mahdollisuuksia, mutta ei niin mikään ole tänä vuonna onnistunut. Lupaan kuitenkin olla itselleni armollinen ja pitää heti kolmen viikon loman. Yritän hämärtää sinä aikana arkeni. Soitan iltaisin asuntoni täyteen klassista musiikkia ja toivon että sen kauneus imeytyy hitaasti yön aikana minuun ja kohottaa kaiken tuhkan yläpuolelle.



keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Yön musta häivyttää ääriviivat

On jo melkein yö, kun olen jälleen kerran etelässä. Helsingin musta marraskuu on hermostuttava. Mustuus häivyttää omat ääriviivani, rajani, ajatukseni. Olen vain aavistus yön tummuudessa. Kaikki vastaantulijat puhuvat tuntematonta kieltä ja koko kaupunki on kuin kulissi. Taas kerran uusi hotelli ja vieraat äänet. Uuden päivän koittaessa minun on vakuutettava vieraat ihmiset omasta paremmuudesta ja asiantuntijuudesta. Onnistuinko siinä, selviää myöhemmin.

Juna kuljettaa minut kotiin, toiseen pimeään. Kotikaupungin ylle nousee outo oranssi kuu ja taivaalla leiskuvat revontulet. Olen kovin väsynyt ja aamun tullen saan itseni vain vaivoin hereille. Teen vain välttämättömän ja karkaan velvollisuuksista kesken päivän elokuviin. Tarvitsen sen lohdutukseksi, vaikka melankolikon ei liene hyvä katsoa jonkun viimeisistä päivistä kertovaa elokuvaa. Loving Vincent.  Elokuva ei anna vastauksia, vaan lisää kysymyksiä. Olo on sen jälkeen haikea, surullinen, mutta myös kiitollinen. Kun illalla myöhään kuljen kaupungilla, kurotan pitkälle kohti taivasta, yli katuvalojen ja kerrostalojen. Veden takaa nousee taas tuo outo kuu ja todellakin, tähtitaivas on juuri sellainen kuin Vincent maalasi sen tauluihinsa. Tähdet tuikkii. Minun silmät kimmeltää kyynelistä.




maanantai 30. lokakuuta 2017

Aika paljon ajatuksia ja joitakin tuntemuksia

Olen viettänyt viime aikoina iltani enimmäkseen nuoren Hermannin seurassa. Sellaisia miehiä on aina mukava katsoa. Iästään huolimatta hänellä on aika paljon ajatuksia rakkaudesta. Hän yrittää vältellä sitä, mutta Hermannin kaltaiset ihmiset eivät tule ikinä olemaan yksin tai ilman rakkautta, jos he vain ottavat sen vastaan.

Minua taas vaivaa yhä lämmin kaipuu ja yleismaailmallinen lempeys. Viimeisin Tauti tuntuu vihdoin hellittäneen. Ei siitä tullut nielutulehdusta, korvatulehdusta, poskiontelontulehdustusta tai keuhkotautia. Aikansa se vain oli vaivoinani ja sai minut kuulostamaan kauhealta.

Viikossa ympäristön äänet ovat muuttuneet. Viime viikolla huomaisin kuinka erilaiselta jäätyneet puun lehdet kuulostavat puuskittaisessa tuulessa. Nyt totuttelen lumiaurojen ääneen ja naapuruston lapset ovat tehneet jo pihalle pulkkamäen. Tuntuu oikeastaan jo aika jouluiselta. Sain lisäksi oudon sisustusvimman ja järjestelin kotiluolaani uuteen järjestykseen. Ihmeekseni asettelin parin vuoden tauon jälkeen jopa taulutkin seinälle (eihän muutosta tähän asuntoon ole kulunut vielä puolta vuottakaan). Tuijotan nyt taulujani ihastuneena, muistamattakaan millaisia olen hankkinut itselleni. Olen ajatellut olla oikein mukava ja lempeä itselleni tällä viikolla.



Hermannin ajatuksia rakkaudesta.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Jossakin on jo lunta

Jossakin kaupungin ulkopuolella on jo lunta. Illalla sitä sataa myös kaupunkiin. Lumi tuo lohtua ja lupausta talvesta. Kävelen kauppaan liian vähissä vaatteissa. Tuntuu hyvältä palella ja tuntea itsensä hauraaksi. Olen taas sairas, vaikka en ymmärrä mitä tämä on. Syytän tästäkin Nevaa, sitä että se vei fyysisen ja psyykkisen terveyteni.


Loppuvuosi tuntuu täydeltä, on menemistä ja tulemista, paljon toiveikkuutta paremmasta ja liian vähän kiireetöntä oleilua. Minunlaisille eskapisteille ei ole koskaan liikaa aikaa tuijottaa tyhjyyttää ja unelmoida.



sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hetkenä jolloin valo lankeaa

Helsinkikään ei anna minun nukkua. Kuuntelen rautiovaunun kirskahduksia ja ulkoa kuuluvaa laulua. Säpsähdän unesta ylös istumaan, ennen kuin tajuan olevani hotellissa. Sateinen kaupunki nukkuu pitkään ja minä ehdin kävellä kauan harhaillen aamussa ennen sen heräämistä. Käyn katsomassa Francesca Woodmanin ja Julian Rosefeldtin näyttelyt. Liikutun taiteesta, tai ehkä vain väsymyksestä ja tunnekuohuistani. 

Lentokentällä etsin ihmisistä Pietarin Ilmestystä. Kuvittelevan kohtaavani hänet uudestaan jossakin tällaisessa paikassa. Nevan tauti on jo hellittänyt, mutta lemmen kipeydestä paranemiseen vaaditaan paljon enemmän. Ottaa aikansa ennen kuin se haalistuu pois. Pelkään että se näkyy minusta liian hyvin, kuumeen kaltainen haluni. Se on kauhea polte.



maanantai 9. lokakuuta 2017

Yksin olet sinä ihminen, perkele, kaiken keskellä yksin

Nevan muistot kaihertavat vielä kehossa, kun yskin ja niistän niitä pois. Olen päättänyt kuitenkin ohittaa ne muutamalla nenäliinalla ja musiikisilla pärskähdyksillä. Pieni verenmaku suussa töiden tekeminen tuntuu joka tapauksessa aina tehokkaalta. Draama-Helmi antaa taustatukea viikon alkuuni.

"Sä olet tässä ja niin olen minäkin ja katsot mua.
Mun on hetken lämmin, sitten sä katoot.
Oon kai taas ymmärtänyt väärin.
Naamari kasvoilla se virnuilee mulle ovelta."


Draama-Helmi: Kukkuu