Hänellä ei ollut

Hän on yksin.
Hän odottaa pitkään.
Hänellä on perhosenmuotoinen syntymämerkki polvessaan.
Hänellä on päiväkirja, johon ei jaksa enää kirjoittaa mitään.
Hän ei muista.
Hänellä on tuntemuksia ja aavistuksia.
Hän luulee menettäneensä jotain, vaikkei tiedä vielä mitä.
Hän on alkanut opetella hengittämään ja seisomaan suorassa.
Hän on väsynyt ja kaipaa lepoa.
Hän ymmärtää nyt.
Hän tietää muttei tunne.
Hän unohtaa ja tietää unohtaneensa.
Hänen luonaan on hämärää.
Hän ei usko olevansa.
Hänellä ei ollut.

Kylmä sydän

Aamulla tuntui siltä kuin viereltäni olisi noussut mies. Elin hetken menneisyydessä, vanhassa kodissani, menneessä elämässäni. Olen alkanut muistamaan ja se tuntuu hyvältä. Miten olinkaan unohtanut niin paljon hyvää?

Ystäväni kertoi kuinka vuosia sitten joku oli huomannut kuinka hänen rinnassaan oli kylmä kohta. Sieltä puuttui rakkaus. Minullakin on sisältä kylmä.

Reunalla

Olen taas käynyt lähellä reunaa ja tippumista. Alkuviikko meni jaksamisen rajoilla vapisten, sydän rinnassa muljahdellen, ajatus ja ruumis raskaana. Yllätin itseni pääsemällä siitä tilasta pois, ainakin hetkeksi.

Ehkä minut palautti todellisuuteen se kun kävelin eilen aamulla kotini läheltä vieraan vanhan rouvan kanssa torille jutellen niitä näitä. Se hetki oli todellista, eivät ne numerot joita pyöritän töissä tietokoneen ruudulla. Tiedostan yhä paremmin etten selviydy työstäni.

Mieltäni lämmitti myös exältäni saamani viesti, joka tosin oli vain muutama sana. Hän siis kuitenkin vastasi, eikä vihaa minua, kai. Enhän minäkään vihaa häntä, ainoastaan itseäni.

Todellisuus on kuitenkin hämmästyttävä. Aamulla kävin passikuvassa ja järkytyin miltä näytän kuvassa. Olen suorastaan sairaan näköinen. Ehkä minun täytyisi alkaa hoitaa itseäni, olenhan kuitenkin uniikki. Kuinka vähän voikaan välittää itsestään?

Maa valkeni, pimeys tiheni

Nukuin melkein puolivuorokautta. Kuuntelin päivällä Tähtisumua, naapuritalon pihalla oli kaksi ambulanssia. Jostakin syystä laitoin viestin exälleni. En tiedä haluanko hänen vastaavan tai miksi edes laitoin viestin.

Vaikka maa valkeni, on päivä silti harmaan sävyinen ja harmaus tihenee pian. On ihanaa olla kotona, tehdä kotitöitä. Tällaisina päivinä kaipaan Syrjään. Olisi mukava lämmittää tupaa ja saunaa, olla kissan kanssa kahden, juuri se olisi tärkeintä.

Illan tullen kuitenkin kömmin ihmisten ilmoille. Paljon hyvää livemusiikkia ja seuraa, turinointia puolituttujen kanssa.

LAMENT

Sanat, sanat! Kuinka ne tuntuvatkaan tänään niin tärkeiltä. Toivoisin että joku puhuisi minulle hiljaa, kaukaa, läheisesti, tuntien.

En jaksanut olla mukava, sillä tunsin itseni väsyneeksi.

Mustia lintuja

Voisihan elämä olla sitäkin, että kerää erilaisia kiviä rannoilta.

Keitä ovat ystävämme? Tiedän että vihaat kun puhun näin. Minä vihaan lapsia, rakastuneita ja rakastamattomia. Vihaan heitä jotka unohtavat, heitä jotka eivät tunne tai tunnista, tai edes välitä.

Minä näin kaksi hahmoa tiellä kävelemässä, iso parvi mustia lintuja täytti taivaan. Olin hetken onnellinen, oli pieniä asioita tässä päivässä.

Vanha elämä tuntuu vieraalta, hyvin vaikealta muistaa. Mutta en ole nähnyt maailmaa vähään aikaan, en tiedä miltä se näyttää.

Elämää verhojen takana

Elämää on myös verhojen takana pienessä huoneessa, keltaisessa talossa, isojen puiden varjossa, siellä missä musta kissa kulkee pihan poikki. Juuri niissä verhoissa on isot punaiset kukkakuviot vihreällä pohjalla.

Verhojen välissä voi olla ja odottaa, katsoa elämää verhojen ulkopuolella. Ja kun katsoo oikein huolella, voi nähdä odotuksen katseen, kuin toiveen että elämä astuisi huoneeseen.