Marras

 

Muistan syksystä hajanaisia kuvia. Papin joka kuuntelee hiljaa, tekemättä muistiinpanoja kun kerron kaiken äidistäni viidessätoista minuutissa. Hän kai odottaa itkuani, mutta käännän keskustelun rakennusten kosteusvaurioihin. Papista huokuu vieno hien haju. Tapaamisemme ei ollut ollenkaan sellainen kuin luulin. Mikään ei ole niin kuin pitäisi olla.

Moottoritien huumaava melu siunauskappelin luona. Se rikkoo hautausmaalla lepäävien vainajien levon. Se enteilee sitä, minkä minä osasin arvata. Minä ja veljeni pidimme aina yhtä, puolustimme toisiamme maailmaa, isää ja äitiä vastaan. Kun vanhemmat välistämme kuolivat, oli kai vääjäämätöntä, että käännymme toisiamme kohti, käymme toisiaamme vastaan. Viha on kylvetty, se ehti itää, eikä sitä enää saa pois. En edes tiedä millaiset vaikeudet minulla on edessä, miten saan selvitettyä tämän kuoleman pois.

Työkiireet ja stressi ovat melkein helpotus henkilökohtaisten ongelmien parista, vaikka ne tietenkin kietoutuvat minuuteeni yhtälailla. Kaivan itseni ylös pienestä festarikuolemasta. Mietin miksi teen tätä yhä, vaikka mitä vanhemmaksi käyn, sen raskaampaa kaikki on, sen väsyneempi olen työstä ja siitä selviytymisestä. Ketä varten teen sitä? Mutta kohtaamiset ja varsinkin kohtaamattomuudet tänä vuonna ovat tärkeämpiä kuin koskaan. Kun saan viestin henkilöltä, jonka tapaamista odotin eniten, hän tekee minut todeksi, olevaksi. Kaipaan ihmisenä olemista. Ja vaikka emme koskaan kohtaa hänen kanssaan tämän ajan todellisuudessa, tajuan että jotakin alkoi. 

Ajaudun kohti karia vääjäämättä kuin Viking Linen laivat. Otan kosketuksen, pysähdyn, mutta näin oli tarkoitus. Kun kurotan tarpeeksi, olen varma että siellä on uusi todellisuus, uusi aika, jossa lopulta tapaamme uudestaan. Silloin todella näemme toisemme.