tiistai 22. syyskuuta 2015

Elämä on oikotie kuolemaan



Ennen kuin syys ottaa omakseen, huomaan että jotkut solmut tuntuvat pikkuhiljaa löystyvän ja uskallan jo hengitellä hieman syvempään. Olen helpottunut, mutta en tohdi vielä liikaa uskoa tai luottaa siihen, että tästä vielä selviäisi. Loppujen lopuksi jatkamalla elämää päätyy vain hautaan.

Olen kuitenkin viime aikoina hieman tuntenut oloni onnekkaaksi ja tapani mukaan olen yrittänyt listata ja laskeskella sitä. Siitä syntyy sivukaupalla töhryä, josta en itsekkään saa selvää. Onnekkuudelleni ei siis löydy vielä aivan selvää näyttöä. Mutta lainatakseni itseäni, aina kun saa jotakin, menettää jotakin. Sitä huomaa kuinka koti on äkkiä täynnä kaaosta: käryävä valaisin, hajoava printteri, läikkyvä kahvi.

Esineiden epätoivotun rikkoutumisen synnyttämän tyhjyyden tunteen häivyttämiseksi, uskon hallitun hajottamisen voimauttavaan vaikutukseen. Teen sen hitaasti ja huolelllisesti, ruuvi ruuvilta, vasaran isku iskulta, osa osalta. Vien kaiken roskiin. Se tuntuu hyvältä mutta näyttää pahalta. Saan jotain konkreettista tehtyä, käsiteltyä ja hoidettua. Pystyn hallitsemaan elämääni.

Mikään ei kuitenkaan ole surullisempaa kuin ympäri kotia läikytetty kahvi. Kahvikuppini on aina vajaa, puolityhjä. Silloinkin kun hetkeksi saan sen täyteen, onnistun heti läikyttämään sen taas vajaaksi. Elämäni, se on juuri tällaista.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Eikä mikään muu kuin barokki

Sunnuntai, lempeimmistä lempein lempipäiväni. Silti täytyy miettiä vakavia asioita ja potea vanhuudesta johtuvia särkytiloja.

Mietin miksi Toisen hyvyyden tavoittelu on Toiselle pahuutta. Ja miten hyvyyttä ja pahuutta on lopulta vaikea erottaa toisistaan ja niiden ero on niin häilyvä?

Yritän häätää Huolen ja Murheen pois. Eikä mikään muu kuin barokki voi auttaa siinä.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Sunnuntain aatto


On ihastuttavaa herätä aamuun ja oivaltaa että on lauantai, lempipäiväni sunnuntain aatto. Illalla voin syödä jäätelöä ja paneutua kiireettömästi murhiin.

Eilisiltainen sunnuntain aatonaatto kummittelee taustalla. Mietin liitoksistaan hajoavia ihmisiä, kaikkinaisuudessa läsnäolevaa raakaa todellisuutta. Ihminen on peto itselleen, oman itsensä pahin vihollinen. Siinä vihassaan hän voi kuitenkin satuttaa niin kovin monta toistakin.

Otan palasia todellisuudesta käsittelyyn. Totean asioiden olevan juurikin näin, minä en niille voi nyt mitään ja siirrän ne sitten syrjään. Minun vanha sieluni halajaa taas pois, kauas tästä ajasta. Annan itselleni luvan lähteä ja pakahdutan itseni ajan virtaan.

torstai 10. syyskuuta 2015

Syksy saa, minä en


Joku päivä, ehkä se oli vaikka eilen, minua enimmäkseen vain itketti, omat ja muiden murheet. Olin aika varma että tässä tämä nyt oli, en kyllä jaksa enää, en niin mitään. Yhteiskunta jyräsi minut. Kaiken näköisiä hakemuksia on tullut laitettua sinne tänne, anottu ja haettu. On pidetty yllä toivoa. Illalla voi ehkä olla voipuneen toiveikas ja samalla vähän miettiä mitä tulikaan tehtyä.

Aika monet tunnit päivässä on vain täytettä, fiilistelyä ja ajankulua, sillä parhaimmillani olen vasta puoliyhdeksän iltauutisten aikaan ja siinä se sitten on. Minun hetkeni ja uutiset samaan aikaan. Taas ne meni ohi, varsinkin säätiedotus. Tuli tehtyä samalla ajatustyötä ja kirjoitettua. Ja seuraavaksi nukkumaan ja murehtimaan sainko edes vähän haavekuvaani kurottua lähemmäksi? Yksi päivä vähemmän elämää mutta yksi päivä lähempänä unelmaa?

Seuraavana aamuna alkaa taas uusi taistelu. On pakko loihtia mielikuva jostakin ylimaallisen tavoittamattomasta haavekuvasta. Mutta siinähän se kaikki sitten on, eipä muuta. En tarvitse muuta kuin vain jotain mitä tavoitella. 


lauantai 5. syyskuuta 2015

Mielen anatomiaa


Kulmakarvojeni väliin on ilmestynyt syvät rypyt. Niiden nimet ovat Huoli ja Murhe.

Ikävä kyllä vanha sieluni on hätisteltävä jossain vaiheessa menneisyydestä nykypäivään ja tämän maailman hajoamisen kynnykselle. Silloin kun pystyn jättämään omat huoleni, voin järkyttyä tästä ja nyt, toisten ihmisten ahdingosta.

Olen ollut tietoinen siitä, että kun jotakin saa, menettää samalla jotakin. Haluan lapsellisesti myös uskoa siihen että jos luopuu vapaaehtoisesti tai pakosta jostakin, saa tilalle myös jotakin (parempaa). Tämä yhtälö ei vain tunnu toimivan, tai se toimii järkyttävän hitaalla viivellä. Minäkin menetän koko ajan jotakin, joka vapaaehtoisesti tai vahingossa: aikaa, rahaa, mahdollisuuksi ja ihmisiä.

Haluan kuitenkin jatkaa itsepintaista varjonyrkkeilyä ja mielikuvaharjoittelua. Olen matkustanut yhä syvemmälle mieleni anatomiaan ja alkanut ajatuksen tasolla harjoitella luopumista. Riisun niissä elämäni materialismin minimiin ja mietin kuinka helppoa olisi elää niin keveästi, askeettisesti ja vailla taakka. Kuinka helppoa olisi lähteä.. jonnekin. Minun luopumiseni olisi lopulta vain vapauttavaa ja antaisi mielihyvän tasolla jotakin. Miten voisin edes haluta vielä enempää?