tiistai 22. syyskuuta 2015

Elämä on oikotie kuolemaan



Ennen kuin syys ottaa omakseen, huomaan että jotkut solmut tuntuvat pikkuhiljaa löystyvän ja uskallan jo hengitellä hieman syvempään. Olen helpottunut, mutta en tohdi vielä liikaa uskoa tai luottaa siihen, että tästä vielä selviäisi. Loppujen lopuksi jatkamalla elämää päätyy vain hautaan.

Olen kuitenkin viime aikoina hieman tuntenut oloni onnekkaaksi ja tapani mukaan olen yrittänyt listata ja laskeskella sitä. Siitä syntyy sivukaupalla töhryä, josta en itsekkään saa selvää. Onnekkuudelleni ei siis löydy vielä aivan selvää näyttöä. Mutta lainatakseni itseäni, aina kun saa jotakin, menettää jotakin. Sitä huomaa kuinka koti on äkkiä täynnä kaaosta: käryävä valaisin, hajoava printteri, läikkyvä kahvi.

Esineiden epätoivotun rikkoutumisen synnyttämän tyhjyyden tunteen häivyttämiseksi, uskon hallitun hajottamisen voimauttavaan vaikutukseen. Teen sen hitaasti ja huolelllisesti, ruuvi ruuvilta, vasaran isku iskulta, osa osalta. Vien kaiken roskiin. Se tuntuu hyvältä mutta näyttää pahalta. Saan jotain konkreettista tehtyä, käsiteltyä ja hoidettua. Pystyn hallitsemaan elämääni.

Mikään ei kuitenkaan ole surullisempaa kuin ympäri kotia läikytetty kahvi. Kahvikuppini on aina vajaa, puolityhjä. Silloinkin kun hetkeksi saan sen täyteen, onnistun heti läikyttämään sen taas vajaaksi. Elämäni, se on juuri tällaista.

Ei kommentteja: