Syksy saa, minä en

Joku päivä, ehkä se oli vaikka eilen, minua enimmäkseen vain itketti, omat ja muiden murheet. Olin aika varma että tässä tämä nyt oli, en kyllä jaksa enää, en niin mitään. Yhteiskunta jyräsi minut. Kaiken näköisiä hakemuksia on tullut laitettua sinne tänne, anottu ja haettu. On pidetty yllä toivoa. Illalla voi ehkä olla voipuneen toiveikas ja samalla vähän miettiä mitä tulikaan tehtyä.

Aika monet tunnit päivässä on vain täytettä, fiilistelyä ja ajankulua, sillä parhaimmillani olen vasta puoliyhdeksän iltauutisten aikaan ja siinä se sitten on. Minun hetkeni ja uutiset samaan aikaan. Taas ne meni ohi, varsinkin säätiedotus. Tuli tehtyä samalla ajatustyötä ja kirjoitettua. Ja seuraavaksi nukkumaan ja murehtimaan sainko edes vähän haavekuvaani kurottua lähemmäksi? Yksi päivä vähemmän elämää mutta yksi päivä lähempänä unelmaa?

Seuraavana aamuna alkaa taas uusi taistelu. On pakko loihtia mielikuva jostakin ylimaallisen tavoittamattomasta haavekuvasta. Mutta siinähän se kaikki sitten on, eipä muuta. En tarvitse muuta kuin vain jotain mitä tavoitella.