sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Kerro minulle jotakin kaunista

Valvomisia. Heräämisiä. Aina on yhtä pimeää, eikä voi olla varma mikä aika on kun herää, vai nukkuiko ollenkaan. Pimeyden takaa löytyy yhä edelleen pimeyttä ja maailma, yksinäinen kaupunki yksinäisine ihmisineen. En uskalla avata verhoja vaan pidän maailman poissa kodistani, vaikka samalla pelkään että se on kadonnut.

Olen juonut ja juopunut, mutta en vain jaloviinasta. Elämässä on ollut jotain muutakin juovuttavaa. Tutut muuttuvat tuhkaksi tai kovenevat pikkuhiljaa kiviksi. Mutta silti meistä löytyy pehmeitä kohtia joista voi saada kosketuksen sieluun. Olisipa se hyvä kosketus joka tulee lähelle. Kunpa kuulisin jotakin kauniita sanoja minulle.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Äidittömät lapset

Olenko kertonut että minulla on äiti? En puhu siitä yleensä mielellään. Parasta on silloin kun en muista tai kuule koko henkilöstä mitään.

Minun äitini on ikävä ja paha ihminen. Käynti hänen luonaan myrkyttää mielen ja kehon pitkäksi aikaa. Tulee niin likainen ja itseinhoinen olo. Toivon niin kovasti etten olisi hänen kaltaineen, mutta onko minulla toivoa, jos olemme verisukulaisia?

Muiden ihmisten seurassa huomaan sen joskus. Että heillä on perhe ja sukua, he puhuvat heistä kuin rakkaistaan ja lähimmäisistään. Silloin ymmärrän erilaisuuteni. Minä olen yksin, minulla ei ole sukua tai perhettä. Olen vain minä ja kissa. Minun kissani oli hyljätty, minä hylkäsin muut. Me orvot kuulumme yhteen, meidän on parempi olla yksin yhdessä kuin muiden kanssa.

torstai 26. joulukuuta 2013

Rakkaus on yksinäistä

Rakkaus on niin yksinäistä puuhaa. Ei sitä koskaan saa sopivasti ja takaisin samalla mitalla. Rakkaus on niin turhauttavaa. Ei sitä voi mennä hakeman ulkoa ja kasata sylin täyteen kuin polttopuita, kantaa sisälle ja lämmittää itseään. Kun ei voi edes sanoa kenellekään että rakastaa, vaikka rakastaisi ihan helvetisti. Ei voi sanoa kenellekään, että anna kun katson sinun kauniita kasvoja niin että ne syöpyvät mieleeni kuin ne olisi juuri minun rakkaani kasvot, ne jotka näen lopun aikani aamuisin vierelläni.

Joskus sitä tunnetta ei vain jaksa enää pidätellä sisällään ja huutaa sen ulos. Ja kaikki vaikenee ja kääntää katseensa hämillään pois. Ja hän jolle sanat oli tarkoitettu, avaa silmänsä ja näkee ensi kertaa. Sitä ennen hän oli katsonut, mutta ollut näkemättä. Nyt hän hämmästyy ja poistuu paikalta. Et näe häntä enää koskaan.

Sitä voi vain rakastaa ihan muuten vaan, yleisesti, etäältä ja hellästi. Mutta vaalia sitä ikuisena salaisuutena.


Erään rakkauden toive: älä vielä katoa! Minä ja Ville Ahonen "Mia"

tiistai 17. joulukuuta 2013

Silloin ennen kun oli elämä

On kuin aikani olisi pysähtynyt jo joskus 12 vuotta sitten. Säästän kai jotakin seuraavaan elämään. Olisiko arjen siirtäminen jonnekin toisaalle helpompaa? Olen niin väsynyt siihen että joskus olen olevainen, mutta niin usein edelleen olematon, näkymätön. Hymyt ja tervehdykset menevät minun ohitseni, jollekin toiselle. Minulta kysytään jotain, mutta vastaustani ei kuunnella tai huomioida. Puhun seinille. Lävitseni kävellään.

Kaupungin läpi kuljetaan, ei sinne jäädä, ei se halua minua. En löydä täältä rakkautta.

Voiko sitä olla niin yksin, ettei minulle ole edes Jumalaa?


Niille Jotka Kulkevat Yksin: Joose Keskitalo & Kolmas Maailmanpalo "Mene säkin sisään"

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Silloin kun kuu ulvoo, on minun mentävä

Meillä on ollut viime aikoina tyttöjen kanssa niin kivaa. Ollaan juhlittu, ikäännytty ja pidetty minifestareita juoksemalla kaupungin keikoilla ja baarien vessoissa. Nyt särkee jalkoja, koskee selkään, väsyttää ja paleltaa. Jossakin vaiheessa hauskuus kääntyi kuitenkin taas siihen tyhjyyteen, jota minun täytyy välttämättä kuljettaa mukanani. Sitä mukaa kun kuu täyttyy, täyttyy minun mieleni melankolialla. Siellä muitten keskellä huomaan olevani niin yksin. Joku puhuu, joku laulaa, joku soittaa ja minä täytyn ikävälläni. Täytyy juosta mäelleni olemaan yksin. Yhä ja edelleen yksin.


Musiikkia kuulle: Pekko Käppi "Anna orjan ulvoa kuuta"

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Rakastan enemmän kuin vähemmän

Lähdin käymään toisessa maakunnassa humanistien luona. Talvipäivä kulki niin kauniina vierellä. Siinä oli rikkumattomuutta, herkkyyttä, matalalta kulkeva aurinko silmiä kirveltävänä kirkkautena, avoimen veden päällä tanssivia haituvia.

Näin kauniin päivän pystyi olemaan vain onnellinen, täynnä hyvän hetkiä ja murusia. Juuri nyt uskon että hyvä löytää hyvän luo. Monen luokse on jo joku löytynyt, väijyn omaa hetkeäni.

Kiemurtelen herkkänä, odottaen, kosketusta vailla. Aikani kuluu tahmeana, hunajaa tihkuvana ja hinkkaavana, liian hitaana. Mietin onko minullekin olemassa vielä elämää ennen kuolemaa? Rakastan paljon enemmän kuin vähemmän.