Jotkut elävät vasta kuoleman jälkeen

 

Hans Op de Beeck: Hiljainen paraati

 

 

Kaksi vuotta sitten istuin lattialla tyhjässä, lähes pimeässä asunnossa. Olin tehnyt asunnon kuolinsiivouksen yksin, henkisesti ja fyysisesti uupuneena. Katsoin kuinka romuttamon auton valot katosivat mukanaan punainen auto, jonka se haki. Auton mukana meni jälleen yksi äidin muisto. Olin odottamatta musertua yhdessä auton kanssa pimeälle taloyhtiön pihalle nähdessäni, kuinka auton katto rutistui ja tuulilasi särkyi kun kouran piikit nappasivat vääjäämättä auton kitaansa. Raahasin ikävän tyhjään asuntoon, jossa itkin pitkään ja lohduttomasti. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, että lopulta terveyteni oikeasti petti.

Viime vuoden kevät tuntui epätodelliselta. Epäilin oman elämäni ohjaajan sotkeneen käsikirjoitukseni ja juonen jonkun toisen kanssa. Maattuani ensin yhden illan sikiöasennossa lattialla kuolemanpelossa, koin kai oman elämäni katharsiksen, käännekohdan jossa valinta tehdään. Nyt yritän muistaa tuon sitkeyden, toivon ja uskon, jolla pusken uudessa vanhassa arjessani eteenpäin. 

Kun käyn läpi suvun naisten muistoja perimieni tavaroiden myötä, luon heidän elämätarinansa uudelleen ja ymmärrän, että tämä on siis kuoleman jälkeistä elämää. Siitä jää jäljelle hajanaisia esineitä, paperilappusia ja tyhjiä lompakoita. Jäljelle jääneet luovat sille merkityksen. Hiljaa suren sitä, että minun myötäni suvun tarinat katoavat, sillä naisten työ on muistaa yli ajan. On myös niin, että jotkut alkavat elämään vasta kuoleman jälkeen.