Pieni ja hento ote

Kuuntelen vanhaa musiikkia. Etsin jotain joka vie pois täältä. Muistelen pieniä onnen hetkiä, kosketuksia. Kuten häntä, pientä valkeatukkaista tätiä, taiteilijaa, jonka tukkaa sain kammata muutama aika sitten. Ne muutamat minuutit hänen kanssaan veivät jonnekin myyttisiin maailmoihin. Tuntui myös kipeältä, kun ymmärsin elämästäni puuttuvan vanhojen ihmisten läheisyys, heidän tarinat ja viisaudet. Loppujen lopuksi elämästäni puuttuu kokonaan ihmiset.

Muistan myös jonnekin kauemmaksi, aikaan jossa elin ja olin joku muu. Ne ajat olivat hyviä, ikävöin niitä. Kaipaan taas sitä, että voisin muuttua joksikin toiseksi. Joskus osasin sen.

Ajattelen myös vähän sitä, että ikäännyin. Tuntuu että menetin taas jotain. Siis aikaani ja elämääni. Aloittaisinko huomenna sen?

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Tarkoitatko että zombiuteni onkin ihan totta, ei pelkkää kuvitelmaa.
Onhan Noita sanoi…
"Kaikki nämä päivät / jotka tulivat ja menivät / enhän minä tiennyt / että se oli elämä"

- Stig Johannson -
Anonyymi sanoi…
Tuo=hyvä
Tuulia sanoi…
Hmh. Entäs jos kääntää ajatuksen toisinpäin: Eletty elämä ei olekaan menetettyä vaan voitettua. Se elää niin kauan kuin sinäkin, muistoissa, ja on sinun aina. Ajattelen mieluummin noin päin, ei tunnu niin pahalta.

(hyviä nää sun kirjoitukset kun pistävät pohtimaan)
Onhan Noita sanoi…
Kiitos J. Tämä bloggailu sopisi minusta sinullekin :) "Omistin" tuon yhden laulun sinulle, siinä kun lauletaan Jenniferistä.

Suositut tekstit