Oli aikoja, mutta ei monia

Ei kai minun pitäisi olla enää täällä. Minun olisi pitänyt kadota, lakata olemasta, paeta kun vielä oli mahdollisuus. Miksi täytyy omata tällainen velvollisuuden tunne joka vie lopulta itsetuhoon? Haluaisin tosielämässä olla niitä ihmisiä, jotka löytävät elämänsä tarkoituksen muuttamalla maalle elämään omavaraisesti.

Nyt elämäni on surumielinen sävelmä, sekoitus kaihoa jossa soi Topi Sorsakoski ja Reijo Taipale. Näiden korpien yllä on jotain pahaa, joka syö sisintäni, repii vanhat haavat ja muistot auki. En tiedä miksi minun täytyy taistella tämän väliaikaisen työyhteisöni vuoksi näin paljon. Onko se sen arvoista, että olen koko ajan suistumassa uupumuksen puolelle? Lasken jäljellä olevia kuukausia ja uskottelen että ei se ole paljon. Täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. Ja samalla tiedän, etten olisi selvinnyt tänne asti ellei luokseni oli päätynyt uusi koditon kissa, jota pidän elossa ja joka pitää minut elossa. Puhun kissalleni aika ajoin oikeasta kodista, siitä joka on toisessa maakunnassa, ja jonne me vielä yhdessä muutamme. Sinne, jossa tietämättäni olin niin onnellinen vanhassa elämässäni.