torstai 10. lokakuuta 2013

Tämänjälkeisestä yksinäisyydestä

Olen ajatellut paljon yksinäisyyttä ja ikävää. Monet todet sanat siitä on jo kirjoitettu. Ei minulla ole mitään  lisättävää.

"Yksinäisyys on luonnollinen olotila, minä uskon
tämänjälkeiseen yksinäisyyteen. Kun tunnemme itsemme
yksinäiseksi ystävien keskellä on se vain aavistus yksi-
näisestä tulevaisuudestamme, yksinäisen menneisyytemme
jälkimakua. Yksinäisyyden ulkopuolella kaikki on parenteesia,
tilapäistä häiriötä. Yksinäisyys on turvaa, pysyvyyttä. 
Helvetti on painajaisuni, siellä ei ole yksinäisyyttä, ei 
mitään rauhaa. Yksinäisyys on unelmamme paratiisista,
kaikki tuska syntyy läheisyydestä, tai sen puutteesta. Yksinäisyys on 
luonnollinen olotila."

(Claes Andersson, kokoelmasta Runoja meren pohjalta, suom. Pentti Saaritsa)


Rakkaus tuntuu mahassa. Se on semmoinen lämmin tunne, jonka haluaisi pysyvän. Itku ja ikävä nousevat kuumaksi möykyksi kurkkuun. Ei voi hengittää, ei voi puhua, ei voi itkeä.

Niin paljon on yksinäisyyttä ja kaipausta tässä syksyssä. Ja koiran kuolema. Kyyneleet sumentaa silmäni, räkä tukkii nenäni. Kävelen flunssasta ja voipumuksesta hoiperrellen, henkeä saamatta, kyyneleitä pyyhkien. Koiran silmissä oli jo hyvästit ja luopuminen, kun sen viimeksi näin. Silti en hyvästellyt, niin kuin ehkä olisin halunnut. Pelästyin ajatuksiani ja sen katsetta. Nyt en jaksa tätä syksyn vierittämää kaiken elämättömän ja elämän jättämää ikävää.

Ei kommentteja: