torstai 23. huhtikuuta 2015

Rakkaudettomuudesta

Luin Maaret Kallion blogista kuinka vaikeaa on rakastaa, jos ei ole itse koskaan saanut rakkautta. Tiedän itse kuinka totta se on. Ihmisyyden perusta rakennetaan rakkaudesta, luottamuksesta ja läheisyydestä. 

Olen syntynyt sukupolvelta toiselle periytyvään rakkaudettomuuden ketjuun. Vanhempieni oli vaikea osoittaa kiintymystään meille lapsille. Muistan yhden hetken lapsuudestani, jolloin isä pyysi humalassa meidät lapset pöydän äärelle. Hän otti meitä kädestä kiinni, kyynelehti ja sanoi jotakin sellaista, että rakastaa meitä. Tai ei ehkä juuri niillä sanoin, koska rakkaus oli tabu. Mutta me ymmärsimme niin. Minäkin itkin silloin, en voinut sanoa mitään, pelkäsin.

On yli kymmenen vuotta kulunut siitä kun isä nukkui pois. Olimme siellä läsnä, kun isä oli hiipumassa pois, hengitti raskaasti silmät kiinni jo puoliksi Toisaalla. Ehkä hän vielä kuuli tai tunsi kosketukset. Kun muut olivat poissa, menin isän luo yksin. Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin sen ensimmäistä ja viimeistä kertaa hänelle: "isä, minäkin rakastan sinua". Siinä kuolinvuoteella annoin hänelle anteeksi kaiken, rakkaudettomuuden, lyönnit ja etäisyyden. Tiedän että hän ei pystynyt katkaisemaan sukumme rasitetta. Myöhemmin sinä yönä hän kuoli.


En minä kuitenkaan ole kivisydän. Olen opetellut rakastamaan ja minussa on tämä rakkaus. Saisinpa antaa sen jollekin.


Ei kommentteja: