torstai 9. tammikuuta 2014

En tiennytkään olevani onnellinen

Kipu muistuttaa että olen olemassa. On niin käsittämätöntä että on. Ja maanisen loppuvuoden jälkeen tuntuu lisäksi pahalta että on. Voi kävellä kyyneleet silmissä kadulla ja ihmiset kävelevät päälle, kun sitä on kulunut niin ohueksi ja näkymättömäksi.

Hetken aikaa tuli annettua tunteille ja haluille valta. Se oli typerästi tehty. Ja nyt tässä mielentilassa täytyisi tehdä päätöksiä, lopun elämän kestäviä päätöksiä. Tuntuu mahdottomalta. Mutta ilmeisesti minun pitäisi olla useammin hyvin epätoivoinen ja tehdä sopimuksia maailmankaikkeuden kanssa, että käännyn itseeni, unohdan muun maailman. Sillä juuri niinä hetkinä Joku tulee ja puhuttelee. Sillä on pehmeät kädet ja kauniit silmät. Miten sellaiset voi edes nähdä minut? Ei minua pitänyt nähdä kenenkään. 

Ei kommentteja: