sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hetkiä jolloin kuolema tulee lähelle

Talvi on nyt kauneimmillaan. Minä nautin siitä, voisin kävellä loputtomiin valkeudessa ja raikkaudessa. Ehkä näet minut, olen se musta piste valkoisen keskellä ja silti olematta.

Ihmisten keskellä ahdistun. Pakokauhu on kuristava möykky kurkussa. Ja minun pitää mennä pois.

Tässä talvessa on kuoleman hetkiä. Yritän keskittyä kauniisiin asioihin, mutta niissä on aina luopumisen ikävä.

Miten väkevänä elämä onkaan läsnä, silloin kun kuolema on lähellä.

---

Kuollut ystävätär irtautuu takkatulesta, kulkee läpi huoneen
läpi ikkunan puutarhaan.
Ne jotka ovat kuolleet kulkevat lasin läpi haavoittamatta itseään.
Jos näkisin hänet - ja se on ehdottomasti kielletty! - hän seisahtuisi
karviaispensaan luo.
Isän ja äidin kuoleman jälkeen olen kuullut heidän itkunsa
yhä useammin.
Saatan seistä pitkään puutarhassa, käsi kädessä
heidän kanssaan, aivan hiljaa.
Nyt ystäväni on pensas.
Elämä loppuu juuri kun olemme oppineet rakastamaan sitä.
Ilmaannumme ystävien takan loimuun, kuljemme
lasin läpi, vaeltavat pensaat.

Runo: Claes Anderssonin runokokoelmasta "On kylmä, täällä palaa", suom. Jyrki Kiiskinen


Ei kommentteja: