lauantai 30. lokakuuta 2010

Huudan, eikä kukaan kuule

Kotini on likainen, minä olen likainen. Voin huutaa eikä kukaan kuule. Voisiko joku välittää tästä hetkestä kanssani? Niin lyhyt kuin se onkin, on se yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Minä olen tyhjä, ei minulla ole ketään juuri nyt, vain äänet seuranani. Pyhyys on hävinnyt ja purppura vallannut kaikki värit. Etkö koskaan toivonut enempää elämältäsi? Haluatko tyytyä tähän?

Mitä sitten, jos? Entä sitten, kun? Minun täytyy varmaankin puhua Santasesta, koska aina toisinaan puhumme hänestä, lopulta hän tulee vastaan jostakin ja on hän joskus lausunut minulle sanojaan. Se joka on kuin minusta, on: .."Ja niin alkaa tämäkin uni jossa käyttäydyt kuin ihminen, joka on löytänyt epäilyttäviä piirteitä itsestään. Vihjeitä peritystä ahdasmielisyydestä, surkastumisesta joka vääjäämättä alkaa, unista jotka päättyvät levottomuuteen. Et kelpaa moneen. Katkonaisesti niin, vielä kerran alkaa tämäkin uni, sen piiloteltu häpeä ja hellät tunteet, hypnoosia muistuttaen alkaa tämäkin uni kuin.." (Eino Santanen, katkelma runosta Unelman maku, kirjasta Merihevonen kääntää kylkeään, Teos 2006)

Ei kommentteja: