perjantai 12. marraskuuta 2010

Sielu

Aivan kuin jokin mustuus olisi sielun vallannut. Päivän jaksan kantaa rooliani, mutta kotona vajoan, tukehdun siihen mieleen. Luulen että terve ihminen voi kuolla mielen mustuuteen, noin vain, edes tappamatta itseään. Sitä kuolee vain kun sielu ei jaksa.

Kaikki alkoi oikeastaan jo aamulla. Mennessäni töihin minua vastaan tuli poika, jonka katse repi sieluni irti. Niin pieni poika, mutta koko olemuksesta jo näki, että hänellä on liian suuri taakka kannettavanaan. Ja se katse, joka ei nähnyt mitään, oli samalla tyhjä, mutta niin täynnä tuskaa ja kipua. Ei sen ikäisen olisi pitänyt tietää tai tuntea mitään sellaista.

Kuka pitää meitä kipeitä sylissään, kuka silittää? Kuka auttaisi, pelastaisi?

Ei kommentteja: