sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kun nukun

Uniini on alkanut toistuvasti tulla mukaan mies. Hän nukkuu selkäni takana ja tunnen hänen vartalonsa omaani vasten. En tiedä kuka hän on, minä vieroksun sekä kaipaan häntä samaan aikaan. Aamuisin on hetken aikaa outo olo, unet tuntuvat joskus liian todellisilta.

Tämä aamu oli hyvin samanlainen kuin monet muutkin sunnuntait. Sanomalehti sai minut taas itkemään ja nyyhkyttelin kahvikuppiini tukahtuneesti. Itku jäi jotenkin mieleeni kun kuuntelin myöhemmin surusäveliä ja katselin valokuvia. Vieressäni istui raskaana oleva nainen, hän piti kättään suojelevasti vatsansa päällä. Tiesin että hän katsoi sitä kuvaa, jossa vastasyntynyt oli arkussa. Se kosketti minuakin eniten, vaikka pystyn puhumaan ja olemaan muuten kuoleman kanssa nyt jo melkein järkyttymättä.

Viime viikonloppuna tapasin ja kättelin yhden päivän aikana enemmän pappeja kuin tähän astisessa elämässäni yhteensä. Elämäni on jollakin tavalla ollut hyvin erilaista kuin yleensä, mutta silti mikään ei ole muuttunut. Juuri se ehken vaivaa minua eniten. Luulen että kuolema yrittää näyttää minulle jotain, jotain sellaista muutosta mihin voisin tarttua.

Ei kommentteja: