perjantai 19. kesäkuuta 2009

Yötön yö



Eino Leino ei jätä minua rauhaan. Hän puhuttelee minua Loirin äänellä. Kuuntelen pätkittäistä ääntä netistä täällä syrjässä.

Vuosi sitten olin myös täällä, yksin, niinkuin nytkin. Minun oli paha olla, itkin, surin, murehdin. Nyt hengitän vapaasti. Toki pieniä murheita on, mutta murehdin ne ensi viikolla. Tämä pala maata kuuluu myös minulle osittain. Tunnen että isä on yhä läsnä. En minä halua mennä hautausmaalle katsomaan kiveä, koska hän on täällä.

Lämmitin tupaa varoen ja hitaasti. Niitin myös viikatteella vähän nurmikkoa. Sitten lämmitin saunan ja saunoin hartaasti. Lehtokurppa lentää saman reitin samaan aikaan kuin aina. Pääskyt eivät tulleet tänä vuonna pesimään, sitä suren. Kissani nauttii vapaudesta, mutta tietää että pitää tulla ajoissa nukkumaan. Minua herkistää viulun raastavan surullinen ääni. Ja Leino, hän vaatii minua yhä kuuntelemaan.

4 kommenttia:

SARI HAKALA kirjoitti...

Voi kun oot siellä melankolinen...lähetän niitä haleja.

Onhan Noita kirjoitti...

Vähän melankolinen, niin kuin aina, mutta en surullinen. Maaseutu tekee samaan aikaan onnelliseksi ja melankoliseksi, outoa kyllä. Eli samaan aikaan saa ja menettää jotain. Kiitos haleista, lähetän niitä sinulle takaisin. :)

SARI HAKALA kirjoitti...

Mullahan on sama. Mun on oltava melankolinen ollakseni totaalisen onnellinen. Syrän tähän.

Onhan Noita kirjoitti...

Sinäpä sen sanoit, sama vika minulla. Pieni melankolia tekee onnelliseksi. Malja melankolialle!