torstai 16. lokakuuta 2014

Armo

Viime aikoina olen kulkenut lähinnä kahden maakunnan väliä. Ruumiini vastustaa siirtymää pahoinvoinnilla. Bussikuskit ja kassaneidit ovat ne, joiden kanssa olen enimmäkseen tekemisessä. Tervehdin ja maksan, sosiaaliset kontaktini ovatkin sitten siinä. Tai ei sittenkään. Parin viikon ajan henkilökohtaisimmat keskustelut olen käynyt professorin kanssa. Viimeisimmän keskustelun hän lopetti toteamalla, ettei kiire käy enää tekosyyksi. Tulosta pitäisi alkaa pian syntyä.

Kampuksella kukaan ei ole kiinnostunut siitä kuka olen tai mikä on ammattini. Tuntuu väärältä viitata muuhun elämään siellä ulkopuolella. Väliä on vain sillä, miten edistyn opinnoissani. Kaikki haluavat osuutensa ja he haluavat sen ajoissa.

Vaikeudet syntyvätkin juuri siitä, että olen jatkuvasti väärässä roolissa, väärässä ajassa, väärässä paikassa, väärin ymmärretty ja väärä ihminen. Yliopistolla haluan olla huomaamaton ja päästä pian turvaan kotisohvalle. Rutiinit ovat tärkeitä, olennaisinta on olla ajoissa kotona, juoda teetä ja katsoa Murdochin murhamysteereitä.

Työyhteisössä työ määrittelee minua, minut nähdään tekemiseni kautta ja haluan tietenkin päteä työssäni. Mikäpä tuntuisi paremmalta kuin olla hyvä sekä hyväksytty. Miten mielelläni haluaisin tuntea ryhmäytymistä, me-henkeä ja kollegiaalista yhteyttä. Joskus harhaudunkin tähän ajatukseen, mutta todellisuus on tietenkin jotakin toista. Ei ole olemassa yhteisöä. On vain yksilöitä. On vain yksilön tarpeita. Kaikki haluavat oman osuutensa ja he haluavat sen heti. Huomaan miettiväni kotiin lähtöä, sohvaa ja Murdochin murhamysteereitä.

Ei kommentteja: