Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2014.

Voisin olla hyvä vihassa

Köyhän ainoa huvitus on hyvä mielikuvitus. Tätä mietin jäisessä maisemassa, kun ajatukset poukkoilevat lumesta taipuilevin puiden katveissa. On hetkiä, jolloin täytyy tulla tänne Syrjään, kuunnella ja katsoa maisemaa. Tiedostan että geeniperimäni puolesta minulla olisi erinomaiset edellytykset olla hyvä vihassa, mutta se ei ole minulle vaihtoehto. Ajattelin mennä hymyillen ja hurmaavana uuteen vuoteen. Olen kuvitellut itselleni uuden ihanan elämän. Melkein en malta odottaa sitä. 

Elämään ei koskaan totu

Talvella täällä Syrjässä on pelottavampaa. Pimeässä on jotain, jolle ei voi antaa nimeä. Siinä on synkkyyttä ja tukahduttavaa pelkoa. Tiedostan sen, kunnioitan sitä, mutta keskityn oleellisempaan. Tärkeintä on liekki. Sytyttää tuli hellaan. Lämmittää leivinuuni. Lämmittää sauna. Ja jälleen illalla lämmittää hella. Tärkeintä on elävä tuli ja sen lämpö, ruoka, uni ja unelmat. Unelmoin liekin hellyydestä ja intohimosta jolla se sivelee puun kylkeä.  Minä pesen tätä taloa. Pesen pois isäni syntejä, äitini katkeruutta ja veljeni vihaa. Ja vielä yritän huuhdella pois omaa suruani.

Joka tytöllä on siivet

Juvan ABC:n vessan peili väittää, että näytän hyvältä tänään. Viikonlopun prinsessa näyttää arkena kuitenkin maatiaiselta. Taas kerran joulukin yllättää tulemalla ajallaan, vääjäämättä. Olen sentään kuunnellut joululauluja joka päivä koko joulukuun. Teen uuden havainnoinnin itsestäni: juhlat ei tule ilman Loiria, hän kuuluu niin minun jouluun kuin juhannukseenkin. Viime vuoden loppu kulkee haamuna rinnalla. Totesimme ystäväni kanssa, että joudumme korjaamaansen sen jälkiä pitkään. Ja sitten tämä vuosi, jota pelkäsin enemmän kuin mitään? Paljon haaveita ja suunnitelmia, mutta kaikki oli lähinnä selviytymistä. Jotakin liikahti ja ehkä särkyikin, lopullisesti. Voi kai vain todeta: elämä jatkuu ja katson sen kulkua täältä etäältä. Ihmiset rakastuu, menee naimisiin, saa lapsia. Ja kuolema kulkee rinnalla. Se näkyy vanhojen miesten silmistä, vilahtaa bussin ikkunan ohi välkkyen. Itkettää, ihan muuten vaan.

Kauneuden voimaton kaipuu

Ikäännyn. Onnellisuuden rinnalla kulkee pahoinvoivuus. Rakas, niin rakas Loiri kertoo ajatukseni parhaiten Leinon sanoin: " Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkeen kiinni; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini. " Eino Leino, Elegia: 1908

Aamut tulevat aina vain aikaisemmin

"I lay at night dreaming of someone like you in my life.. "

Sanat eivät tule

Muistan vielä kaiken, vaikka teeskentelen muuta. Ihan kuin viime vuosi olisi ollut eilen. Se marraskuu. Se sama paha. Että kaikki tulee liian iholle. Ei se kaukana ole ollut. Mutta minä vain hymyilen sille ja teeskentelen kaiken olevan nyt paremmin. Miekan pitää taipua tai se murtuu Marraskuu tekee naisista naaraampia, mutta myös hauraampia.

Pimeyttä vasten

Sanoin sen tosiaankin ääneen: "Oikeastaan pidän marraskuusta, sitä pitää vain kunnioittaa, ei elää kuin mitä tahansa aikaa." Jo illalla alkoi kuristava tunne. Olin varmaankin hetken aikaa ollut liian kevein mielin. Olin myös paljastunut lihan ikäväni. Marraskuu muistutti, että nöyränä minun on elettävä tämä aika ja kuritettava omaa lihaani. Älä iloitse, älä paljasta heikkoja kohtiasi. Miten luulinkin hallitsevani tämän. Lopulta sunnuntai toi vastauksen: muista olla tyyni, kaunis ja kohtelias.

Toista ei ole olemassa ilman toista

Pelkään hieman marraskuuta. Tavoitan sekavia takaumia viime vuodesta. Silloin marraskuu oli outo, syvä ja vahvasti päihdyttävä. Meni monta kuukautta selviytyä ja löytää sieltä pois. Se kokemus pakotti muutokseen. Nyt olen ollut kohta vuoden ilman viinaa ja Ville Ahosta. Voin silti ihan hyvin. Elämästäni on hävinnyt suurimmat tunteiden syvänteet ja pystyn olemaan itseni kanssa helpommin, hyväksyvämmin. Vaikka itse koen marraskuun elämän ja kuoleman leikkisäksi kisailuksi, on Novemberista tullut lovember. Näinä aikoina ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Iho ikävöi ihoa ja sielu kaipaa juopua lemmestä. Marraskuu ojentaa kättä ja pyytää tanssimaan. Minä vastaan kyllä. Tiedän miten hyvältä tuntuu ikävä.

Armo

Viime aikoina olen kulkenut lähinnä kahden maakunnan väliä. Ruumiini vastustaa siirtymää pahoinvoinnilla. Bussikuskit ja kassaneidit ovat ne, joiden kanssa olen enimmäkseen tekemisessä. Tervehdin ja maksan, sosiaaliset kontaktini ovatkin sitten siinä. Tai ei sittenkään. Parin viikon ajan henkilökohtaisimmat keskustelut olen käynyt professorin kanssa. Viimeisimmän keskustelun hän lopetti toteamalla, ettei kiire käy enää tekosyyksi. Tulosta pitäisi alkaa pian syntyä. Kampuksella kukaan ei ole kiinnostunut siitä kuka olen tai mikä on ammattini. Tuntuu väärältä viitata muuhun elämään siellä ulkopuolella. Väliä on vain sillä, miten edistyn opinnoissani. Kaikki haluavat osuutensa ja he haluavat sen ajoissa. Vaikeudet syntyvätkin juuri siitä, että olen jatkuvasti väärässä roolissa, väärässä ajassa, väärässä paikassa, väärin ymmärretty ja väärä ihminen. Yliopistolla haluan olla huomaamaton ja päästä pian turvaan kotisohvalle. Rutiinit ovat tärkeitä, olennaisinta on olla ajoissa kotona, juo

Le Ballon rouge

Isävainajani vierailee unessani. Hän makaa siellä sairaalassa, kuihtuneena. Kauhistun kun näen hänet: kukaan ei ollut kertonut että häneltä on leikattu jalat ja kädet pois. Hän on ihmistorso. Itken hänen sylissään. Hän on kuitenkin onnellinen ja sanoo, että kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin.

Lopun odotus luo himoa

Sumuiset aamut, hiljaiset illat

Tunnun tätä nykyä aikamatkaavan hyvin satunnaisesti sinne tänne. Joskus saatan olla fyysisesti ihan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Puolessa tapauksissa olen oikeassa paikassa, mutta aika on mitä on. Ja se että olen paikalla ei tarkoita että olen läsnä, vaan henkisesti kuljen jossakin sadan kilometrin säteellä. Tämä enteilee haastavaa syksyä. Mutta tunnen eläväni.

Haaleaa valoa

  Sunnuntai on taas hoitanut ja vetänyt minut takaisin elämään. Tämä armollinen ja anteeksiantava päivä toimii hengenpelastajani. Se toi lopulta myös uutta ymmärrystä itsestäni, kuin myös tästä vuodesta, jota olen yrittänyt elää jotenkin toisin. Olisipa useammin sunnuntai.

Minun paikkani on lähellä kipua

On tietysti myös tämä oksettava kipu, joka monesti illalla ottaa vallan. Joskus fyysinen kipu tuntuu paremmalta, todemmalta ja siedettävämmältä. Henkinen kipuilu on musertavampaa. Ajatuksissani on monta elämänlinjaa, joita yritän työstää eteen päin. Tiedättehän, niitä mielikuvaharjoituksia. Täytyy olla armollinen itselleen, sillä harhaelmat ovat inhimillisiä. Kaikille asioille ei myöskään ole hyvä antaa nimeä. Ehkä me synnyimme kasvottomina. Elämä sitten muovaa meitä. 

Elä enkeli pahastu

Elä enkeli pahastu, mies toivoo ja ehtii kertoa elämäntarinansa bussipysäkillä. Enkä minä pahastunut, minun paikkani oli siis olla juuri silloin siinä, olla vain.   Enimmäkseenhän sitä ei tunne olevansa enkeli. Siivettömänä kuljen paikallisbussilla, koska jalat ei jaksa kantaa. Juuri nytkin tunnen olevani suuri kivenmöhkäle sohvallani. Miten voinkin olla näin uupunut, ruumis kuin betonista valettu? Ja juuri tämä aika syksystä on minulle rakkain.. Epämukavat muistijäljet vaivaavat mieltäni. En halua ajatella niitä, en muistaa. Mutta tämä raskas oloni todistaa sen, että tässä hetkessä ei ole hyvä olla. On kuljettava sumuun. On käännettävä kasvot haaleaan valoon. On etsittävä kauneutta ja hiljaa puhuvia vesiä. On pelättävä vieraita ihmisiä. On pysyttävä jonossa ettei menetä vuoroaan. On opeteltava uusia asioita ja olla unohtamatta vanhoja. On itkettävä vanhat surut pois, jotta uusille on tilaa. On oltava enemmän enkeli.

Keskitä katseesi takapihalle

Olen ollut niin paljon poissa fyysisesti kuin henkisestikin, että olen välillä unohtanut itseni ja olemisen. Olen kuitenkin alkanut taas murehtimaan niin, että sydämeni lyö epätahtia. On niin hyvä että on sunnuntai, lempipäiväni, joka on niin armollinen. Se antaa minulle aina muutaman lisätunnin, jotta voin eheyttää itseäni. Aurinko ja tuuli etsiytyvät asuntoni läpi. Välillä muistan katsoa myös ulos, tuonne elämään. Annan katseen ja ajatukseni kulkea pihalla seisovan poliisiauton ohi. Ajattelen syksyä ja muitakin kauniita asioita. You love the sun, don’t you? Yes, sun. And the moon and the stars… And the sea? Yes, the sea. Guess I love the sea the most of all, but I’m afraid of it too. Guess we’re all a little afraid of what we love Death In June & Boyd Rice "You Love The Sun, Don't You?"   

Milloin tämäkin ajatus on loppuun mietitty

Puun latva havisee kuin salaisuutta pidätellen. Se on tehnyt sitä koko kesän. Sama kahina käy minun päässäni. Minun täytyy nyt miettiä Isoja Asioita ja niitä on monia. Tuntuu etten ehdi millään ajatella kaikkia loppuun. 

Kun päivä on väsyttänyt kohti iltaa

puhua sanoin puhua ihmisten kielellä laulaa                 lintujen kanssa iloita hengästyä olla hetki         aurinko olla ruoho jota maailma tallaa olla onni ja olla ilta johon päivä päätään painaa olla elämä kauan kaivattu ja itketty elämä puhua, puhua pois tämä kuolema ja kieltää itsensä, unohtaa se kosketus pyyhkiä veri pois, sulkea ovi tuntea sydän, kuulla kun päivä painaa päätään iltaan

Sydänvarjo

varjon tummin osa Minun tahtoni on heikko, yhä vain kuljen vielä täällä kuin varjo etsien oikeaa paikkaani. Kesä tuoksuu lempeälle, suloiselle. Kaikessa on kuitenkin jo lähdön haikeus. Tämän kaiken minä jätän ja hyvästelen. On asioita joita teen kuin viimeistä kertaa. Tai tiedänhän minä itseni, lähden vain ja katoan, niin kuin aina, kun kukaan ei pidä minusta kiinni.

Se jota ei ollut

Mies hengitteli hiuksiini ja hänen lämpönsä hehkui selkääni. Ilta kävi tiheämmäksi. Paksummaksi, vaikeammaksi hengittää. Minun oli äkkiä jano. Keskitin kaiken tietoisuuteni aistimaan hänen läsnäolonsa. (Hän tekee minut toiveikkaaksi jo siten, että tiedän hänen olevan. Tietoisuus hänestä tekee minusta hullun ja epätoivoisen.) Tämän lähempänä onnea en voi olla. Tämä ikävä ei lähde minusta pois. Oli vaikea muistaa milloin nyt alkoi. Olen muokannut siitä oman todellisuuteni, yhä enemmän elän siellä. Nyt on tulevaisuutta, fiktiota. Nyt on menneisyyttä, sitä mitä ei koskaan ollut. Nyt ei ole olemassakaan. Raskas tietoisuus siitä mitä ei ole. Kyyneleet tulevat silmiini kun katson pientä tyttöä, hänen tummia silmiään ja tukkaa. Sellaista jota minä en saa. Hän silittää hetken kissaani ja henkäisystä hän on jo poissa, kuin minun kuvitelmani.

Oletko siellä?

Pyyntö En pyydä sinua yhtään rakastamaan minua vain taputtamaan silloin tällöin päähän tai johonkin ja kutsumaan kumppaniksi tai kutsumaan joksikin En pyydä sinua lainkaan rakastamaan minua vain joskus ohimennen paijaamaan ja kutsumaan kaveriksi tai kutsumaan miksi vain En pyydä sinulta mitään en varsinkaan rakkautta vain kerran jos voisit silittää ja sanoa: huomenta Anna-Leena Härkönen Teoksesta: Jos joku kysyis multa - Lauluja. 1991. Otava.

Jokainen halu sivuaa hulluutta *

  * Luce Irigaray Ai niin, onhan se nyt ihan liian itsekästä ja paheksuttavaa pyytää rakkautta itselleen. Siis asetan sanani toisin: anna minun saada rakastaa (juuri sitä kauniskasvoista poikaa) ja osoittaa rakkauteni. Ja jos minulle suodaan se onni, minuakin rakastetaan. Tätä siis pyydän.

Tuntemisen vaikeudesta

Ihmisviha ja rakkaus kulkevat käsikädessä. En osaa päättää.

Hirveän tavallisia asioita joista jää paitsi

Olen varmaankin kertonut, että sunnuntai on lempipäiväni. Pahinta mitä voi tapahtua, on pilalle mennyt viikon rakkain päivä. Tänään tapahtui jotakin sellaista, että sunnuntain kliimaksi, lempeys ja voimaannuttava kokemus jäi tulematta. Mitään suurta erilaista ei tapahtunut. Ajatukseni vain laahasivat jossakin toisaalla. En oikein tiedä mikä on mieleni tänään, vai olenko kokonaan mieltä vailla. Tämä elämä on vain tyhjä, loppuunkulunut. Miten sitä kaipaakin mielipuolenlailla tavallisten ihmisten elämää ja arkea toisen ihmisen kanssa. Arkirakkautta, arkielämää, arkiriitoja, arkijuttuja, arkijuustoa, arkiseksiä ja arkisovintoseksiä. Kaikkea sellaista. Ikkunan ohi kulkee ihmisiä yksin, kaksin. Heillä on se hymy, josta tietää että heilläkin on jossakin jokin rakkain, jota he juuri ajattelevat. Milloin yksinäisyyden mitta tulee täyteen, miten kauan sitä täytyy kestää? Olen suorittanut jo oman elinkautiseni sitä. Vain toinen ihminen tekee ihmisestä ihmisen. Minun ihmisyyteni jää täytt

Joskus kuvitelma elämästä on väkevä

Ikävä on viipynyt näissä nurkissa liian kauan. Huidon sen pois parvekkeen kautta. Vaihdan kesäverhot ja annan valon ja tuulen tulla kotiin. Ikävä kuljeskelee viikon, parikin muualla. Sitten se hivuttautuu taas takaisin luokseni, asettuu sohvalle taloksi. Niin me istumme taas yhdessä, ikävä ja minä, toisiimme nojaten. Ei kai meitä enää voi erottaa. Vain toinen ihminen tekee ihmisestä ihmisen. Olenko minä joutunut saareen, johon kukaan muu ei pääse? Yritän kuvitella elämäni todeksi. Se on joskus väkevääkin. Olen löytänyt ajatuksilleni uuden kodin, sellaisen johon aina kun voin, etsiydyn yhä uudelleen ja uudelleen. Sen haluaisin todeksi. Teen loitsun. Sen täytyy toimia. Anna minulle rakkautta. Olisipa lempeä kesä.

Mustelmilla keväästä

Minä en ole niitä sellaisia kevätihmisiä. Sen jälkeen kun aikuisiällä olen joutunut huolehtimaan itseni kevään läpi, olen suhtautunut siihen epäillen. Talven alta paljastuvasta maasta huokuu jotain pahaa ja pilaantunutta. Ilmassa on kaiken tukkivaa pölyä. On se ärsyttävä, ahdistava valo. Ja miten kevät kohteleekaan meitä ihmisiä. Se runnoo, ruhjoo, runtelee. Joiltakin se vie hengen. Sitten vielä tämä kevään kylmyys, joka menee sisuksiin. Siirtyminen talvesta kevääseen on vaikeampaa kuin syksystä talveen. Mutta onneksi tulee pehmeä sade, sellainen joka silittää maan puhtaaksi. Sateella on se surumielinen muisto ja ääni, joka puristaa rintaa pakahduttavasti. Se on kuin outo hattupäinen mies sieltä jostain toisesta ajasta. Keväisin melankolikot katsovat jonnekin toisaalle ohinäkevin silmin. Niillä on mielessä saavuttamaton rakkaus, se täydellinen.

On yhä viluisaa eikä lämmintä pimeää löydy

Kuolema tuntuu taas vatsassa. Alkuviikosta uskoin olevani onnekas, kuin puolivahingossa vaikkapa tiistaisin ja sunnuntaisin. Kuolema tulee vastaan. Se muistuttaa että on kulkenut muissa kaupungeissa, pienillä kylillä. Se on hivellyt kalpealla kädellään viluisia väreitä nukkuvien harteille. Se on löytänyt minun läheisiä, muttei ole vielä päättänyt. Nyt se on taas minun sisällä, odottaa ja puristaa, muistuttaa että olin taas unohtanut surra elämää ja kunnioittaa kuolemaa. " Our life has grown weary The stars have grown old Are you still shivering? Are you still cold? Are you loathsome tonight? Does your madness shine bright? Are you loathsome tonight? "

Kuuntele kevättä

Toisessa kaupungissa, ei niin vieraassakaan, otan tuntumaa elämään kuljeskelemalla. Tutustumisesta voi tehdä astetta vaikeamman asettamalla kaupungin päälle toisen kaupungin kartan. Näin kaikki siis tuntuu olevan hieman väärässä paikassa. Aikakin on väärä. Kuukausi on väärä. Vuorokauden hetki on väärä. Tämä elämä on väärä. Minä olen väärässä. Kuuntelen kevättä. Joutsenet palaavat, ja minä olen yhä tässä. Kevät alleviivaa uuden elämän aikaa ja muutosta. Tiedän että pitäisi tehdä päätöksiä, mutta haluttomana siihen siirrän niitä tuonnemmaksi, keväämmäksi. Kyllähän minä lopulta vastauksenkin tiedän. En vain halua sanoa sitä ääneen tai saattaa sitä alulle.  Kävelen mäelläni pimeässä. Odotan kuuta, mutta se piilottelee pilven takana. Musta sappi alkaa kohista minussa, melankolia laahustelee liepeille. Tänä iltana jään tänne ja etsin sinua varjojen joukoista. Mutta ei täällä ole ketään. Vain minä ja tuo ujo kuu.

Jos surulla olisi silmät, ne olisivat minun silmäni

Alkaa olla jo kevättä ja minä olen harmaa. Tulee taas se aika, kun haluan heittää kaiken pois, polttaa, jättää pois vanhan elämänikin. Vielä enemmän tahdon, että joku tulisi ja pyytäisi jäämään. Juurettomuuden vaivatessa on tuntunut hyvältä löytää itsestään jotakin ikuista. Sen kertoo ääni radiosta. Se tietää kaiken minun historiastani aina antiikista asti. Minun suonissani on mustaa sappea. Olen jousimies, sitä suuremmalla syyllä melankolikko. Minä olen jatkumo kaikille minua ennen kaihonneille, eikä ikävä lopu minuun. Se on ja se on ja se on. Minun jälkeenikin. Musta aurinko - melankolian kulttuurihistoriaa Yle Radio 1

Muista tarkistaa elintoiminnot

Muutama viikko sitten äiti soitti ja tarkisti olenko elossa. Olen minä. Tarkistin sen. Joskin oman aikani saisin olla kuollutkin, ennen kuin joku alkaisi kaipaamaan. Does death come alone or with eager reinforcements? Death is centrifugal Solar and logical Decadent and symmetrical Angels are mathematical Angels are bestial Man is the animal Man is the animal

Me syntiset kiusaamme lihaamme ja itseämme vihaamme

Edestakaisin ajavat poliisiautot, jäinen maa, väsymys. Hymyilen omille kuvitelmilleni. Ne kaikki voisivat olla totta, tai sitten vain harhaa. Pieni sivuaskel menneeseen. Täällä me olimme. Poika kirjoittaa jotain kaunista ja minun vanha sydämeni pakahtuu. Sinä puhut kieliä joita minä en ymmärrä. Olisipa tunteiden osoittaminen yhtä helppoa kuin kissoilla. Kun tarve on suurin, ne vain kävelevät syliin. Ihmisen elo on vaikeampaa, sitä saa tipahdella ja kaivata yli kaiken läheisyyttä. Joskus sitä lämpöä etsii painautumalla kiinni kuuman kodinkoneen kylkeen. Siinä on hetken lämmin olla, mutta ei se tunnu tarpeeksi turvalliselta. Oma elämä, siihen vasta onkin vaikeaa vaikuttaa. Voi vain seurata sitä mahdollisimman läheltä ja yrittää parhaansa mukaan osallistua. Joka tapauksessa, ehkä kaikki olisi jo ohi nyt. Kadu tekojasi syntinen: Alison Krauss "Down To The River To Pray"

Suurin toiveeni olisi nukkua jonkun kanssa

Näin unta jossa epäilin odottavani lasta. Jo pelkkä arvailu ja ajatus asiasta muutti elämäni paremmaksi. Minulle tarjottiin uusi upea asunto kaupungin parhaimmalta paikalta. Olin tärkeä ihminen, osa yhteiskuntaa. Juuri nyt voisin itkeä ihan muuten vaan, ajattelematta tarkemmin miksi. Olisihan niitä syitä, mutta mitäpä niitä nyt tässä miettimään. Mutta kuka suojelisi kipinää, sitä pientä toivoa?  Ehkä käyn hetkeksi makuulle, suljen kaiken pois mielestäni. Nautin itsestäni ja etsin ajatuksistani kuvan kauniskasvoisesta miehestä. Minä voisin olla jonkun enkeli. Ja se joku olisi minun. Olisimme toisillemme niin hyvin.

Voin olla tämän yön

Viime aikoina olen murehtinut sitä, miten saimaannorppa mahtaa pärjäillä. Tuleekohan tarpeeksi lunta ja onnistuuko pesintä? En tiedä murehtiiko kukaan lähipiirissäni tällaisista asioista. Kaikki maailman murheet laskeutuvat minun päälleni, olen sijaiskärsijä. Voisin toki miettiä omaa elämääni lähempänäkin olevia asioita, vaikkapa sitä mahdanko selvitä helmikuusta hengissä kaiken tämän kiireen ja rahattomuuden kanssa. Työkiireet eivät tarkoita sitä, että se lihottaisi lompakkoa. Kaikki raha mikä tulee, aina myös menee. Elämäni on mukavasti surkeaa ja pysyn notkeana tämän taiteilun kanssa. Vaikka en tee enää nykyään lupauksia, olen kai pikkuhiljaa tekemässä elämänmuutoksia. Olen päättänyt vähentää eskapismia ja olla enemmän läsnä, ilman viinaa. Varsinkin viinattomuus tuntuu nyt oikeimmalta ratkaisulta ja suorastaan innostaa minua. Toki lausun pimeyteen myös muita toivomuksia, haluja muutoksesta. Jätän sanat kulkemaan sinne jolle ne kuuluvat, pieniä pyyntöjä ja rukouksia rakkaudesta.

Hetkiä jolloin kuolema tulee lähelle

Talvi on nyt kauneimmillaan. Minä nautin siitä, voisin kävellä loputtomiin valkeudessa ja raikkaudessa. Ehkä näet minut, olen se musta piste valkoisen keskellä ja silti olematta. Ihmisten keskellä ahdistun. Pakokauhu on kuristava möykky kurkussa. Ja minun pitää mennä pois. Tässä talvessa on kuoleman hetkiä. Yritän keskittyä kauniisiin asioihin, mutta niissä on aina luopumisen ikävä. Miten väkevänä elämä onkaan läsnä, silloin kun kuolema on lähellä. --- Kuollut ystävätär irtautuu takkatulesta, kulkee läpi huoneen läpi ikkunan puutarhaan. Ne jotka ovat kuolleet kulkevat lasin läpi haavoittamatta itseään. Jos näkisin hänet - ja se on ehdottomasti kielletty! - hän seisahtuisi karviaispensaan luo. Isän ja äidin kuoleman jälkeen olen kuullut heidän itkunsa yhä useammin. Saatan seistä pitkään puutarhassa, käsi kädessä heidän kanssaan, aivan hiljaa. Nyt ystäväni on pensas. Elämä loppuu juuri kun olemme oppineet rakastamaan sitä. Ilmaannumme ystävien takan loimuun, kuljemme lasin läpi

Meillä olisi ollut rakkautta

Hän on kaunis. En malta olla vilkaisematta tämän tästä, antaa silmieni löytää hänen luokseen. Hän muistuttaa minua nuoruudesta ja saa kaipamaan sitä kihelmöintiä, jonka elämän alkutaipale saa aikaan. Olisimmepa tunteneet silloin. Hän olisi nähnyt minut, rakastanut pihlajanmarjoja hiuksissani, havunneulasia helmoissani. Meillä olisi ollut hellänsuloista ikävää. Minä olisin maannut alasti hänen vieressään, herättänyt hänen halunsa tämän tästä.  Meillä olisi ollut rakkautta. Tämän kaiken voin kuvitella, mutta en sitä, että hän näkisi minua nyt, että hän tuntisi mitään. "Jos et valitse minua minä valitsen sinut Jos valitset minut minä tapan sinut" Claes Andersson: Syksyni sumuissa minä rakastan sinua (suom. Jyrki Kiiskinen)

Pieniä murtumia ihmisen ikävässä

Ei sitä aina jaksa pitää itseään koossa, vaan pieniä murtumisia sattuu ihmisen ikävässä. Alkuviikon hetkellisen iloisuuden ja elämään luottamisen jälkeen huomaan, ettei ne asiat sittenkään ala kulkemaan, vaan jotakin arvaamatonta ja synkkää kulkee yhä vierellä. Ihmisen ikävässä kyykistyn kuuman astianpesukoneen kylkeen. Se lämmittää muttei tuo turvaa. Pääni sisällä Ville Ahonen laulaa yhä ja edelleen kauniin surumielisesti. Annan sen laulaa, aina vaan. Ei se enää suista minua pimeisiin vesiin ja murheeseen, lohduttaa vaan.  "miksi sinä olet aina niin surullinen ovatko vuodet meille vain liian pitkiä sammutetaan valot että nähdään onko meistä vielä jotain jäljellä" Minä ja Ville Ahonen: Sammutetaan valot

En tiennytkään olevani onnellinen

Kipu muistuttaa että olen olemassa. On niin käsittämätöntä että on. Ja maanisen loppuvuoden jälkeen tuntuu lisäksi pahalta että on. Voi kävellä kyyneleet silmissä kadulla ja ihmiset kävelevät päälle, kun sitä on kulunut niin ohueksi ja näkymättömäksi. Hetken aikaa tuli annettua tunteille ja haluille valta. Se oli typerästi tehty. Ja nyt tässä mielentilassa täytyisi tehdä päätöksiä, lopun elämän kestäviä päätöksiä. Tuntuu mahdottomalta. Mutta ilmeisesti minun pitäisi olla useammin hyvin epätoivoinen ja tehdä sopimuksia maailmankaikkeuden kanssa, että käännyn itseeni, unohdan muun maailman. Sillä juuri niinä hetkinä Joku tulee ja puhuttelee. Sillä on pehmeät kädet ja kauniit silmät. Miten sellaiset voi edes nähdä minut? Ei minua pitänyt nähdä kenenkään. 

Rakkaudettomuuden pienet muruset kerääntyvät nurkkiin näkyviksi

Jotkut ovat jo menneet edeltä pimeän tuolle puolen. Kylmää kun luen muistokirjoituksia ja osanottoja. Voisin itkeäkin jos pystyisin. Keholliset toiminnat ovat kuitenkin vaikeita juuri nyt, enkä uskalla avata omia tunteitani liikaa, vain pieniä tunnustuksia voin tehdä.  Tunnustan pelkääväni. Tämä vuosi tuntuu jotenkin pahaenteiseltä. Kymmenen vuotta sitten kuolema kulki läheltä ja pelkään sen kaiken toistuvan taas nyt. Toivon sen pysyvän poissa läheisistäni. Olisin itse turhin ja vapain lähtemään. Rakkaudettomuus murskaa minua myös pieniksi murusiksi. Minun on pakko tunnustaa että tarvitsisin toista ihmistä. Olen tullut heikoksi ja vanhaksi. Voi kuinka vihaan itseäni näinä kipeinä päivinä, yksinäisinä öinä. Minun on taas mentävä pimeisiin vesiin kadottamaan itseni. Jotakin surullisen kaunista tulee mieleeni. Minä ja Ville Ahonen "Musta virta".

Päivät tummien vesien äärellä

Suuri vesi ammottaa mustuuttaan. Se kertoo olemuksellaan kaiken sen murheellisen odotuksen mikä meissä on. Laskeudun sen syliin haluten ja peläten. Yöllä tumma vesi tulee uniini ja vetää pinnan alle. Päivällä se on jäsenissäni raskaana, niin kuin koko vuoden alku. Todellisuus ja kuvitelma sekoittuvat paksuksi haluksi, itkun ja ilon tietämykseksi. Mutta kaikki tuo on turhaa odotusta. "ei ole helppoa ajatella                                 masentumatta" Joni Pyysalo teoksessa Ostetaan myydään käyttörunoelma