Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Kissat kuolevat silmät auki

Tämä vuosi pahoinpitelee minua aivan liikaa ja elämä heittelee rekeen yhä vain lisää kiviä. Uuden työni stressi, väsymys ja raskaus ei ota hellittääkseen. Eikä se tee sitä koskaan, toivon vain että oikeasti kestän ensi vuoden loppuun saakka. Kun olen selvinnyt yhdestä koettelemuksesta juuri ja juuri, tulee vastaan uusi taistelu. Mutta nyt koko elämäni perusturva häviää. Jouduin tekemään elämäni raskaimman ja mielipuolisimman päätöksen ja katsomaan kalenterista mikä päivä sopisi parhaiten kuolemiseen. Elämäni ilo, valo ja rakkaus, kissani oli vakavasti sairas. Kaikki tapahtui niin nopeasti, oman muuttoväsymykseni rinnalla. Kasvain oli nopea ja aggressiivinen. Kuolema oli tullut lupaa kysymättä kylään asuntooni ja peloissani kuuntelin ja haistelin sitä. Miten monta kuolemaa olenkaan kohdannut aikuisena. Yhteistä niille on ollut se, että kissani on aina ollut kanssani. Nyt joudun kohtaamaan hänen kuolemansa, enkä käsitä miten kestän sen tässä vieraassa kaupungissa. Röntgenin ja

Syksy tekee puista äänekkäitä

Yhden normaalin viikon jälkeen tulee toinen, jonka seuraan liittyy tahmea, pettymyksen täyteinen ahdistus. En usko että koskaan pystyn tylsistyttämään olemiseni ääripäitä hyppimästä asteikon päästä toiseen. Rakastan tasapaksua arkea jossa voin altistaa itseni tietyille ärsykkeille. Kun joudun lähtemään pois kodistani tuntemattomiin olotiloihin, turvallinen arkeni katoaa, olen täysin suojaton kaikilta kohtaamisilta. Ihastun, rakastun, vihastun, ahdistun ja vetäydyn hetkessä. Viikonloput vietän turvassa asunnossani ja häivytän tämän vieraan kaupungin ympäriltäni. Naapurit jotka katsovat ohitseni tai lävitseni. Tämän pihapiirin lapset jotka rääkkääväät siilejä. Rappukäytävän kovat ja epäystävälliset äänet. Ne jotkut, jotka ovat ystävällisiä, kysyvät miten viihdyn täällä ja olenko löytänyt iltoihini tekemistä. En voi koskaan selittää heille tyhjäksi sitä, miten en tarvitse mitään täältä. Illat haluan olla yksin ja koota itseni. Ja sitten tämä, jonka haluan muistaa, mutta kaiken muun

Sinne ja takaisin

"Pääasema" Helteiset ja hektiset kaksi viikkoa on kulunut uudessa kodissa ja työssä. En ole jaksanut tehdä muuta kuin kulkea töistä kotiin. Kaikki uusi vierii syliini ja yritän ottaa koppeja samalla kun juoksen liikkuvaa junaa kiinni. Nyt annan hetken itselleni luvan tuntea väsymystä, ikävää ja pettymystä. Samalla pelkään, että parin vuoden takaiset tuntemukset Pohjoisessa alkavat uusiutua näillä korpimailla ja romahtelen parin viikoin välein pelkkää epätoivoani. Aina minä haluan jonnekin - pois. Ja kun olen poissa, pelkään että katosin. Kaikeksi onnekseni voin nousta junaan ja antaa sen viedä minut päiväksi kotiseudulle oman heimoni luokse. Kun aamun väsymys junassa kaikkoaa, alan tuntea kuinka matka itsessään eheyttää ja voimauttaa minut vain sillä, että kuljen syvemmälle kotiseudulleni. Olen nyt kaikessa vanhassa ja turvallisessa. Kuljen entisessä kotikaupungissani kaikessa hiljaisuudessa tuttuja paikkoja. Tapaan sattumalta muutaman tutun taiteilijan, juttelen ni

Kotilaakso

Aivan pian on jo aika jättää tämä kaikki ja lähteä pois. Uusi työni on pelastus elämältäni ja köyhyydeltä. Olen onnellinen siitä, mutta en voi silti olla kipuilematta lähtöäni, sitä että joudun jättämään tämän kaiken, onhan lopulta kyseessä vain määräaikainen tehtävä. Raivostun ihmisille, jotka toteavat että kyllähän niitä asuntoja löytyy, korvaamaan tämän. He eivät tiedä, eivät he ymmärrä. Olen kulkenut koko aikuisuuteni ja asunut yli kahdessakymmenessä asunnossa. Tämä on ensimmäinen paikka, joka tuntui Kodilta. Koti ei ole sama asia kuin seinät. Se on mielentila, joka koostuu asunnosta, ympäristöstä, turvallisuudesta ja sijainnista. Nyt minun täytyy jättää Kotini, turvasatama johon oli hyvä pysähtyä. Miten selittää se, kuinka palava linnunmieli minulla oli aina ennen lähteä joka kevät ja joka syksy? Tästä minä en halunnut lähteä minnekään, kuinka sieluni ja mieleni lepäävät tässä maisemassa, harmoniassa. Lähetän universumille ja vuokranantajalleni vienon toiveen, että saisin v

Puhutaan vaikka junista ja katupölystä

Huomaan kaipaavani puhumista. En oikeastaan tiedä milloin minulle on tullut tämä taipumus, mutta se ei ole suoranaisesti edes itsekästä halua. Ei minulla ole niinkään tarve puhua itsestäni, kuin halu kohdata ihmisiä, keskustella ja havannoida elämää. En tiedä hämmästytinkö junamatkalla enemmän itseni vai vierustoverini toimimalla hyvin epäsuomalaisesti. Keskustelin heille koko yhteisen matkamme ja ihmeekseni nautin tästä vieraiden ihmisten kanssa puhumisesta. On ihmeen helppoa puhua vieraille, mitä vain. Kuinka en olekaan tätä ennen tajunnut? Samalla pystyin unohtamaan tapaamisen jonka vuoksi olin junailemassa. Jätin sen ajattelun kotiin, jonka ulkopuolella tullessani odotteli lumikinosten keskellä jäätelöauto. Lisäsin sen listaani kevään merkeistä, jossa olikin jo ennestään kärpänen ja korvamato. Kevät on alkanut laulaa minulle Ultra Bran äänellä. Annan sen laulaa, niin kovaa kuin se katupölyn vaivaamilla keuhkoillaan vaan pystyy.

Taivaanrannan tuijottajat

Tuleva uusi naapurini kutsuu minut katsomaan asuntoaan jota hän remontoi. Tuijotamme kuin salaliittolaiset hänen asunnostaan näkyvää maisemaa, meidän maisemaa, yhteistä salaisuutta. Aistin jotain surumielisyyttä hänessä. Kuvittelen hänelle tarinan, kuvittelen hänelle koko elämän. Uskon kuitenkin hänen olevan vielä onnellinen tässä asunnossa. Tämän maiseman on pakko parantaa, se on rauhoittanut minutkin. Samalla huomaan tottuneeni uusin ääniin seinän takana ja tuntuu kodikkaalta, kun kuulen miehen puuhailevan jotakin asunnossaan. Olen alkanut pitämään siitä, että satumme yhtä aikaa käytävään. Tunnustan itselleni odottavani seuraavaa tapaamista.

Kaikki kuolleet unissani

Bussissa yritän olla kuin kuka tahansa. Laitan korvanapit, kuuntelen metallimusiikkia ja naputan sormilla rytmiä. Tulen pois kotiseudulta jossa puhuimme äidin kanssa kuolleista, sairaista, parantuneista ja sittemmin kuolleista henkilöistä. Kotiseudullani on paljon kuolleita ja haamuja. Olen nähnyt niitä, olen tuntenut niitä. Palautan mieleeni aamun vain vähän aikaa sitten ja asian josta olin onnellinen. Se liittyi kuolleisiin uniin. Sellaiseen jossa tulee hyvälle mielelle siitä, kun kuollut prinssi vierailee. Hän näkee minut, hän puhuu minulle, on ystävällinen minulle. Puhumme hänen kanssaan suomalaisesta kantelemusiikista. En tiennyt tietäväni siitä mitään, kunnes unessa kaikki on kovin toisin.  Minä ja minun onnelliset uneni.

Nuku, hengitä ja nuku

Talven tarkkailu keittiönpöydän ääreltä on yllättävän kiinnostavaa. Jumitun kauniina päivinä tuijottamaan jäällä liikkuvia autoja, moottorikelkkoja, hiihtäjiä, luistelijoita, pilkkijöitä ja kävelijöitä. Tätä puolta kotikaupungin talvisesta elämästä en ole koskaan tietänytkään. Talvi on siirtynyt taitekohtaan, jossa valo lisääntyy ja kaikki toiminta kiihtyy. Hetken aikaa kuluu, ennen kuin tähän rytmiin tottuu. Ensin väsyn, eikä unen tarpeelle tunnu tulevan loppua. Voi kuinka voisin vain nukkua. En oikein osaa vielä ajatella mitä kesä tuo tullessaan. Muutoksen jokatapauksessa. Lähden taas hieman pohjoisempaan, kokeilemaan siipiäni, tekemään töitä. Sain haluamani, eli uuden työn. Hengittelen hetken ja mietin miten aloitan asian järjestelyn.  

Yksinäisyys puhuu vanhalla äänellä

Kesälomani on sujunut kohtuullisesti. Eräs tuttavani kysyi onko tämä viime kesän vai tulevan kesän loma. Epäilin molempia. Kohtalaisuus johtuu monista pienistä vivahteista, kuten siitä että olen vilkuillut joka päivä työpuhelinta, vastaillut useamman tunnin ajan puheluihin ja sähköposteihin, murehtinut tulevia, tekemättömiä tai maksamattomia asioita, sekoittanut unirytmini ja pysynyt päiväkausia sisällä poistumatta asunnostani. Lomaharrastuksenani olen tehnyt maanisena työhakemuksia, ehkä korvatakseni pettymykseni siitä, etten päässyt haluamaani koulutukseen ja todistaakseni viime vuoden epäonnistumisten jälkeen jotain itselleni. En edes oikeasti jaksaisi lähteä nyt mihinkään, muuttamaan jälleen kerran. Ja silti lähetän hakemuksia pohjoiseen, etelään, itään, länteen. Haastattelupyyntöjen saaminen on minulle kuin flirttailua: koen olevani kuitenkin vielä markkinoilla ja haluttu, vaikka asia ei etenisikään loppuun saakka. Jo se saa minut hymyilemään ja uskomaan jälleen itseeni. Sill