Siirry pääsisältöön

Kissat kuolevat silmät auki



Tämä vuosi pahoinpitelee minua aivan liikaa ja elämä heittelee rekeen yhä vain lisää kiviä. Uuden työni stressi, väsymys ja raskaus ei ota hellittääkseen. Eikä se tee sitä koskaan, toivon vain että oikeasti kestän ensi vuoden loppuun saakka. Kun olen selvinnyt yhdestä koettelemuksesta juuri ja juuri, tulee vastaan uusi taistelu. Mutta nyt koko elämäni perusturva häviää.

Jouduin tekemään elämäni raskaimman ja mielipuolisimman päätöksen ja katsomaan kalenterista mikä päivä sopisi parhaiten kuolemiseen. Elämäni ilo, valo ja rakkaus, kissani oli vakavasti sairas. Kaikki tapahtui niin nopeasti, oman muuttoväsymykseni rinnalla. Kasvain oli nopea ja aggressiivinen. Kuolema oli tullut lupaa kysymättä kylään asuntooni ja peloissani kuuntelin ja haistelin sitä.

Miten monta kuolemaa olenkaan kohdannut aikuisena. Yhteistä niille on ollut se, että kissani on aina ollut kanssani. Nyt joudun kohtaamaan hänen kuolemansa, enkä käsitä miten kestän sen tässä vieraassa kaupungissa.

Röntgenin ja ultran jälkeen kissa oli rauhoitteista vielä pöpperöinen. Hän istui olohuoneessa omissa maailmoissaan, oudossa asennossa ja katsoi jo sinne toiselle puolelle. Minä nukuin hädin tuskin kahta tuntia seuraavana yönä.

Saimme viettää vielä kaksi päivää yhdessä paljon hellyyttä ja läheisyyttä jakaen. Vain vaivoin pystyin hoitamaan pakolliset asiat: ajanvarauksen eläinlääkäriin ja tuhkaamoon. Hän oli virkeä, reipas ja rohkea loppuun saakka. Miten musertavaa on nähdä se ero, kun elämän valo sammuu silmistä. Kissat kuolevat silmät auki. Kannoin hänet tuhkaamolle saakka, mutta rohkeuteni  petti, enkä voinut nostaa häntä enää arinalle. Annoin hänelle siinä vielä hätäiset, itkuiset silitykset. Muutaman tunnin päästä minulla oli käsissäni pienen pieni, mutta sitäkin painavampi uurna. Yksi elämän vaihe oli päättynyt, eikä mikään ole enää samoin.

Seuraavan yön vietin maalla, sillä tarvitsin etäisyyttä siihen asuntoon ja kaupunkiin, josta oli tullut minulle synonyymi kuolemalle. Tajusin etten ollut muutamaan vuoteen ollut fyysisesti niin pimeässä. Kaupungin valosaaste on haalistanut minut.

Olen miettinyt tänä vuonna enemmän kuin koskaan kodin käsitettä. Yhä enemmän tajuan kodin henkisen merkityksen. Nyt käsitän selvemmin sen, että minä ja kissa olimme kotona toistemme luona. Hänen luokseen aina palasin ja ikävöin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kerro minulle jotakin kaunista

Valvomisia. Heräämisiä. Aina on yhtä pimeää, eikä voi olla varma mikä aika on kun herää, vai nukkuiko ollenkaan. Pimeyden takaa löytyy yhä edelleen pimeyttä ja maailma, yksinäinen kaupunki yksinäisine ihmisineen. En uskalla avata verhoja vaan pidän maailman poissa kodistani, vaikka samalla pelkään että se on kadonnut. Olen juonut ja juopunut, mutta en vain jaloviinasta. Elämässä on ollut jotain muutakin juovuttavaa. Tutut muuttuvat tuhkaksi tai kovenevat pikkuhiljaa kiviksi. Mutta silti meistä löytyy pehmeitä kohtia joista voi saada kosketuksen sieluun. Olisipa se hyvä kosketus joka tulee lähelle. Kunpa kuulisin jotakin kauniita sanoja minulle.

Marras

  Muistan syksystä hajanaisia kuvia. Papin joka kuuntelee hiljaa, tekemättä muistiinpanoja kun kerron kaiken äidistäni viidessätoista minuutissa. Hän kai odottaa itkuani, mutta käännän keskustelun rakennusten kosteusvaurioihin. Papista huokuu vieno hien haju. Tapaamisemme ei ollut ollenkaan sellainen kuin luulin. Mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Moottoritien huumaava melu siunauskappelin luona. Se rikkoo hautausmaalla lepäävien vainajien levon. Se enteilee sitä, minkä minä osasin arvata. Minä ja veljeni pidimme aina yhtä, puolustimme toisiamme maailmaa, isää ja äitiä vastaan. Kun vanhemmat välistämme kuolivat, oli kai vääjäämätöntä, että käännymme toisiamme kohti, käymme toisiaamme vastaan. Viha on kylvetty, se ehti itää, eikä sitä enää saa pois. En edes tiedä millaiset vaikeudet minulla on edessä, miten saan selvitettyä tämän kuoleman pois. Työkiireet ja stressi ovat melkein helpotus henkilökohtaisten ongelmien parista, vaikka ne tietenkin kietoutuvat minuuteeni yhtälailla. Ka

Syksy tekee puista äänekkäitä

Yhden normaalin viikon jälkeen tulee toinen, jonka seuraan liittyy tahmea, pettymyksen täyteinen ahdistus. En usko että koskaan pystyn tylsistyttämään olemiseni ääripäitä hyppimästä asteikon päästä toiseen. Rakastan tasapaksua arkea jossa voin altistaa itseni tietyille ärsykkeille. Kun joudun lähtemään pois kodistani tuntemattomiin olotiloihin, turvallinen arkeni katoaa, olen täysin suojaton kaikilta kohtaamisilta. Ihastun, rakastun, vihastun, ahdistun ja vetäydyn hetkessä. Viikonloput vietän turvassa asunnossani ja häivytän tämän vieraan kaupungin ympäriltäni. Naapurit jotka katsovat ohitseni tai lävitseni. Tämän pihapiirin lapset jotka rääkkääväät siilejä. Rappukäytävän kovat ja epäystävälliset äänet. Ne jotkut, jotka ovat ystävällisiä, kysyvät miten viihdyn täällä ja olenko löytänyt iltoihini tekemistä. En voi koskaan selittää heille tyhjäksi sitä, miten en tarvitse mitään täältä. Illat haluan olla yksin ja koota itseni. Ja sitten tämä, jonka haluan muistaa, mutta kaiken muun