Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on lokakuu, 2017.

Aika paljon ajatuksia ja joitakin tuntemuksia

Olen viettänyt viime aikoina iltani enimmäkseen nuoren Hermannin seurassa. Sellaisia miehiä on aina mukava katsoa. Iästään huolimatta hänellä on aika paljon ajatuksia rakkaudesta. Hän yrittää vältellä sitä, mutta Hermannin kaltaiset ihmiset eivät tule ikinä olemaan yksin tai ilman rakkautta, jos he vain ottavat sen vastaan. Minua taas vaivaa yhä lämmin kaipuu ja yleismaailmallinen lempeys. Viimeisin Tauti tuntuu vihdoin hellittäneen. Ei siitä tullut nielutulehdusta, korvatulehdusta, poskiontelontulehdustusta tai keuhkotautia. Aikansa se vain oli vaivoinani ja sai minut kuulostamaan kauhealta. Viikossa ympäristön äänet ovat muuttuneet. Viime viikolla huomaisin kuinka erilaiselta jäätyneet puun lehdet kuulostavat puuskittaisessa tuulessa. Nyt totuttelen lumiaurojen ääneen ja naapuruston lapset ovat tehneet jo pihalle pulkkamäen. Tuntuu oikeastaan jo aika jouluiselta. Sain lisäksi oudon sisustusvimman ja järjestelin kotiluolaani uuteen järjestykseen. Ihmeekseni asettelin parin vuoden

Jossakin on jo lunta

Jossakin kaupungin ulkopuolella on jo lunta. Illalla sitä sataa myös kaupunkiin. Lumi tuo lohtua ja lupausta talvesta. Kävelen kauppaan liian vähissä vaatteissa. Tuntuu hyvältä palella ja tuntea itsensä hauraaksi. Olen taas sairas, vaikka en ymmärrä mitä tämä on. Syytän tästäkin Nevaa, sitä että se vei fyysisen ja psyykkisen terveyteni. Loppuvuosi tuntuu täydeltä, on menemistä ja tulemista, paljon toiveikkuutta paremmasta ja liian vähän kiireetöntä oleilua. Minunlaisille eskapisteille ei ole koskaan liikaa aikaa tuijottaa tyhjyyttää ja unelmoida.

Hetkenä jolloin valo lankeaa

Helsinkikään ei anna minun nukkua. Kuuntelen rautiovaunun kirskahduksia ja ulkoa kuuluvaa laulua. Säpsähdän unesta ylös istumaan, ennen kuin tajuan olevani hotellissa. Sateinen kaupunki nukkuu pitkään ja minä ehdin kävellä kauan harhaillen aamussa ennen sen heräämistä. Käyn katsomassa Francesca Woodmanin ja Julian Rosefeldtin näyttelyt. Liikutun taiteesta, tai ehkä vain väsymyksestä ja tunnekuohuistani.  Lentokentällä etsin ihmisistä Pietarin Ilmestystä. Kuvittelevan kohtaavani hänet uudestaan jossakin tällaisessa paikassa. Nevan tauti on jo hellittänyt, mutta lemmen kipeydestä paranemiseen vaaditaan paljon enemmän. Ottaa aikansa ennen kuin se haalistuu pois. Pelkään että se näkyy minusta liian hyvin, kuumeen kaltainen haluni. Se on kauhea polte.

Yksin olet sinä ihminen, perkele, kaiken keskellä yksin

Nevan muistot kaihertavat vielä kehossa, kun yskin ja niistän niitä pois. Olen päättänyt kuitenkin ohittaa ne muutamalla nenäliinalla ja musiikisilla pärskähdyksillä. Pieni verenmaku suussa töiden tekeminen tuntuu joka tapauksessa aina tehokkaalta. Draama-Helmi antaa taustatukea viikon alkuuni. "Sä olet tässä ja niin olen minäkin ja katsot mua. Mun on hetken lämmin, sitten sä katoot. Oon kai taas ymmärtänyt väärin. Naamari kasvoilla se virnuilee mulle ovelta." Draama-Helmi: Kukkuu

Kaukana Nevan rannalla

Pietari ei anna minun nukkua. Ensimmäisen yön nukun katkonaisesti, korvatulpat korvissa. Päivä tuo eteeni jotain ihmeellisen kaunista, kun Ilmestys kävelee luokseni, puhuu, hymyilee, viipyilee ja on ystävällinen. Olen hämmentynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Seuraavana yönä kaupunki antaa minun levätä vain muutaman tunnin. Katson kuinka Nevan sillat nousevat yöllä ja laskevat aamusta. Valvon ja tiheät ajatukset täyttävät hotellihuoneen. Mietin Ilmestystä, sattumia, Tihvinän Jumalanäidin hautausmaata. Pietari  riuduttaa sieluani. Väsyneenä ja kipeänä annan junan tuoda minut kotiin. Pietari ei sovi minulle, se vie elinvoimani. Nevan rannalle jää Ilmestys, epätodellisena ja silti lämpimänä muistona. Kotona oirehdin väsymystäni pois kehosta. Yö tuo outoja näkyjä. En tiedä ovatko ne unia vai fantasiotani. Ne ovat seksuaalisia, värikkäitä, voimakkaita. Melankolikko minussa kokee sekä syvällistä surua että täyttymystä. Olen kohdannut täydellisen kaukaisen rakkauden kohteen. En ehkä koskaan h