Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2010.

Vainajala

Kuolleen kaltainen marraskuu on pian ohi. Ylpeänä ja vahvana marraskuu kulkee, kuolema mukanaan. Minä vanhenen marraskuun kanssa, painun syvemmälle ja ehkä unholaan. Vain vähän jaksan, aivan hiukan. Olenko minä jo siirtynyt Haadekseen? Olenko enää surumielinen, varjomainen hahmo itsestäni? Unessa huusin äidilleni ja kerroin hänelle tietäväni totuuden: erotan meidän elävien joukoissa kulkevat kuolleet. Näin heidän läpi, näin kasvojen sijasta pääkallon.

Mieleltään särkyvää

On mielen synkkyyttä, tummia ajatuksia, ei suurta iloa tai vapautta. On kuutena päivänä viikossa töitä. On aamuja ja lähtöjä, ei koskaan pitkiä unia, kiireettömiä hetkiä. Mihin on olemisen mielekkyys hävinnyt? Kaikissa runoissa on kuolema ja kuolema on yksin.

Huonoja uutisia

Ihminen kuulema kuolee niin kuin on elänyt. Aloin pelkäämään kuolemaa. Mies Anttilan takana pauhaa että jos häpeän sydämessäni Jeesusta, joudun helvettiin. Asiani ovat huonosti. Elämäni on epätyydyttävää, enkä ole varma suhteestani Jeesukseen.

Kaikki, tässä

missään ei voi olla etteikö siellä olisi kaikki, kaikki vaikka mitään en niin haluaisi kuin olla olematta ilman kaikkea missään ei voi olla, etteikö ajatukset seuraisi, olisi koko ajan mukana vaikka mitään en niin haluaisi kuin olla hetken ajatuksitta minä olin niin ruma tänään, ja katsoessani omaa kuvaani en tunnistanut itseäni, niin ruma ja tuntematon ajatukseksenikin olivat rumia ja sitten minä katosin, noin vain taas katosin

Päivänsäde

Olen viime aikoina kuunnellut enimmäksen vain k:lla alkavaa musiikkia. Se tarkoittaa klassista musiikkia, (Joose) Keskitaloa ja Kasevaa (vain sitä Syksy kappaletta). Nyt maha alkaa olla kipeä, tosin ei kai voi suoraan sanoa että se johtuu musiikista. Pää on ollut myös kipeänä, mutta se johtuu varmaankin asiakkaista. Runoudestakaan en kai ole muistanut puhua viime aikoina. Virallinen tämän hetken iltarunoni on Peter Mickwitzin "koska sinulla on kaikki ja minulla" (Teoksesta Lasinen avaruusalus, Tammi: 2006, suom. Jyrki Kiiskinen). Ja olen minä teatterissakin käynyt, nauranut ääneen ja liikuttunut. Ja näyttelyitä nähnyt ja melkein itkenyt. Olisi ihanaa saada pidettyä ne vapaapäivät, joita olen odottanut ja lukea tuo polven korkuinen runokirjapino sängyn vierestä. Ja nukkua vain, pitää puhelin äänettömällä ja käydä päivän valossa kävelemässä rantoja pitkin, katsoa kuinka talvi kuroo järven pintaa kiinni.

Tämän taivaan alla

Se puoli minusta, joka ei jaksa uskoa kaikkea todellista, pakenee tietämättömyyteen, toiseuteen, kuvitelmiin. Se osa minusta on Toinen, kärsii uskon puutteesta, loppumattomasta nälästä ja janosta. Toinen ei ole koskaan täällä, vaan jossakin Toisaalla. Toinen tahtoo uskoa uskomattomiin. Se tahtoo uskoa että enkeli käy yöllä viereeni, lohduttaa minua. Minä väsyn. Ennemminkin itken kuin nauran. Mieluummin juovun kuin olen juopumatta. Hätkähdän ja käyn jälleen lepoon. Älkää herättäkö minua.

Kun nukun

Uniini on alkanut toistuvasti tulla mukaan mies. Hän nukkuu selkäni takana ja tunnen hänen vartalonsa omaani vasten. En tiedä kuka hän on, minä vieroksun sekä kaipaan häntä samaan aikaan. Aamuisin on hetken aikaa outo olo, unet tuntuvat joskus liian todellisilta. Tämä aamu oli hyvin samanlainen kuin monet muutkin sunnuntait. Sanomalehti sai minut taas itkemään ja nyyhkyttelin kahvikuppiini tukahtuneesti. Itku jäi jotenkin mieleeni kun kuuntelin myöhemmin surusäveliä ja katselin valokuvia. Vieressäni istui raskaana oleva nainen, hän piti kättään suojelevasti vatsansa päällä. Tiesin että hän katsoi sitä kuvaa, jossa vastasyntynyt oli arkussa. Se kosketti minuakin eniten, vaikka pystyn puhumaan ja olemaan muuten kuoleman kanssa nyt jo melkein järkyttymättä. Viime viikonloppuna tapasin ja kättelin yhden päivän aikana enemmän pappeja kuin tähän astisessa elämässäni yhteensä. Elämäni on jollakin tavalla ollut hyvin erilaista kuin yleensä, mutta silti mikään ei ole muuttunut. Juuri se ehk

Sielu

Aivan kuin jokin mustuus olisi sielun vallannut. Päivän jaksan kantaa rooliani, mutta kotona vajoan, tukehdun siihen mieleen. Luulen että terve ihminen voi kuolla mielen mustuuteen, noin vain, edes tappamatta itseään. Sitä kuolee vain kun sielu ei jaksa. Kaikki alkoi oikeastaan jo aamulla. Mennessäni töihin minua vastaan tuli poika, jonka katse repi sieluni irti. Niin pieni poika, mutta koko olemuksesta jo näki, että hänellä on liian suuri taakka kannettavanaan. Ja se katse, joka ei nähnyt mitään, oli samalla tyhjä, mutta niin täynnä tuskaa ja kipua. Ei sen ikäisen olisi pitänyt tietää tai tuntea mitään sellaista. Kuka pitää meitä kipeitä sylissään, kuka silittää? Kuka auttaisi, pelastaisi?

Lumeen valkeaan

Lumi oli valkaissut kaiken niin puhtaaksi ja pyhäksi. Hetki pimenevässä illassa kirkonmäellä oli hiljainen ja odottava, kunnes kirkonkellot alkoivat soida, pitkään ja kumeasti. Käsivarsiani särki, sillä olin kannatellut käsissäni seppelettä jo ikuisuudelta tuntuvan ajan. Edessäni hautakumpu odotti huomiota. Meitä oli kuusi hiljaista kukkien laskijaa haudan ympärillä. Hautakynttilöiden lämmin kehä ympäröi meidät. Sen takana oli sankoin joukoin mustia hahmoja, vieraita ihmisiä, joku tuttukin. Siellä kynttilöiden ympäröimänä, valon kehässä oli hyvä ja lämmin olla. Minun ei ollut yhtään suru. Siinä oli elämäni ja kuolemani, kaikkien yhteisenä. Se hetki oli puhdistava ja täynnä kiitollisuutta.

Tuhoa ja kuolemaa

Se luki lehdessä, näin sen omin silmin. Rakastuminen vie alle sekunnin. Uskon sen, koska miksi muuten lähes tulkoon aina uskon olevani rakastunut. Toivoisin niin kovasti että huomennakin lehdessä olisi hyviä uutisia. Mutta tiedän että ei ole. Huominen on paskaa. Koko kuukausi on kuolemaksi. Vain tuhoa ja kuolemaa kaikki.