Jotkut elävät vasta kuoleman jälkeen
Hans Op de Beeck: Hiljainen paraati Kaksi vuotta sitten istuin lattialla tyhjässä, lähes pimeässä asunnossa. Olin tehnyt asunnon kuolinsiivouksen yksin, henkisesti ja fyysisesti uupuneena. Katsoin kuinka romuttamon auton valot katosivat mukanaan punainen auto, jonka se haki. Auton mukana meni jälleen yksi äidin muisto. Olin odottamatta musertua yhdessä auton kanssa pimeälle taloyhtiön pihalle nähdessäni, kuinka auton katto rutistui ja tuulilasi särkyi kun kouran piikit nappasivat vääjäämättä auton kitaansa. Raahasin ikävän tyhjään asuntoon, jossa itkin pitkään ja lohduttomasti. Ei kai pitäisi olla yllättynyt, että lopulta terveyteni oikeasti petti. Viime vuoden kevät tuntui epätodelliselta. Epäilin oman elämäni ohjaajan sotkeneen käsikirjoitukseni ja juonen jonkun toisen kanssa. Maattuani ensin yhden illan sikiöasennossa lattialla kuolemanpelossa, koin kai oman elämäni katharsiksen, käännekohdan jossa valinta tehdään. Nyt yritän muistaa tuon sitkeyden, toivon ja uskon, jolla p
