Siirry pääsisältöön

Tekstit

Marras

  Muistan syksystä hajanaisia kuvia. Papin joka kuuntelee hiljaa, tekemättä muistiinpanoja kun kerron kaiken äidistäni viidessätoista minuutissa. Hän kai odottaa itkuani, mutta käännän keskustelun rakennusten kosteusvaurioihin. Papista huokuu vieno hien haju. Tapaamisemme ei ollut ollenkaan sellainen kuin luulin. Mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Moottoritien huumaava melu siunauskappelin luona. Se rikkoo hautausmaalla lepäävien vainajien levon. Se enteilee sitä, minkä minä osasin arvata. Minä ja veljeni pidimme aina yhtä, puolustimme toisiamme maailmaa, isää ja äitiä vastaan. Kun vanhemmat välistämme kuolivat, oli kai vääjäämätöntä, että käännymme toisiamme kohti, käymme toisiaamme vastaan. Viha on kylvetty, se ehti itää, eikä sitä enää saa pois. En edes tiedä millaiset vaikeudet minulla on edessä, miten saan selvitettyä tämän kuoleman pois. Työkiireet ja stressi ovat melkein helpotus henkilökohtaisten ongelmien parista, vaikka ne tietenkin kietoutuvat minuuteeni yhtälailla. Ka
Uusimmat tekstit

Lopulta kaiken ylle nousee oranssi täysikuu

Aurinko puskee oranssina hehkuna ylös horisontista. Se on merkkinä kalastaja-aluksille, jotka ilmestyvät jostakin saarien takaa ja kulkevat hitaasti muodostelmassa eteen päin. Olen palannut taas tähän samaan näkymään joka hoitaa sieluani, siihen mistä lähdin pari vuotta sitten korpimaille. Kaikki on kuten ennen, mutta mikään ei enää ole kuin ennen. Korpimaa vei vanhan kissani hengen ja sen muisto kulkee nyt mukanani. Nyt minulla on uusi kissa sekä pieni koira, jonka lupauduin ottamaan viime kesänä äidiltäni hoitoon. Koira ei kuitenkaan enää palaa äidilleni, eikä näe häntä koskaan, sillä äitiä ei enää ole.  Äidin voimat hiipuivat pikku hiljaa, mutta silti hänen loppunsa tuli yllättäen ja nopeasti. Ehdimme istua veljeni kanssa hänen vierellään vain muutamia tunteja, ennen kuin henki pakeni hänestä. Nyt olemme täysorpoja. Ehdin hoitaa äitini asioita vuoden ja huomata, että minun olisi pitänyt tehdä sitä jo paljon kauemmin. Miksi äiti ei osannut kysyä apua aiemmin? Mikä esti minua ymmärtäm

Aamulla seurasin verijälkiä kylpyhuoneeseen

Lattialle kaatunut kahvikupillinen. Tiskivuoret ja likapyykkikasat. Verenpainemittarin surina. Terveydenhoitaja käski hankkimaan verenpainemittarin. Mittaillessani aamuin ja illoin paineitani, alan tuntemaan itseni sairaaksi. Toisaalta ehkä on aika tunnustaa, että minun pitäisi vain hiljentää, eikä yrittää epätoivoisesti joka suuntaan jotakin. Olihan se yllättävää, että lopulta sain kutsun koulutukseen, jonka pääsykokeissa koin epäonnistuvani. Olin ensin innoissani asiasta, mutta kahden kuukauden jälkeen stressaan jatkuvaa seuraavan lähijakson järjestelyä, majoituksen ja matkojen hankkimista. En jaksa ajatusta, että edelleenkin on pakollista raahautua paikan päälle opiskelemaan toiselle puolelle Suomea, eikä oppilaitoksissa ole mahdollista järjestää etäluentoja tai vaihtoehtoisia tehtäviä. Huomaan elämässäni tietynlaisen kaavan: ongelmien suhteen metodini on hankkiutua aina suurempiin ongelmiin, jotta alkuperäinen ongelma näyttäytyy vähäisempänä. Aurinkoiset talvisäät virkistäv

Lähiöelämän monet haasteet

En ole vielä tottunut uuteen asemaani. Pari viikkoa sitten muutin takaisin kotiseudulleni lähiöön, missä en vielä ole aiemmin asunnut. Entinen kotini ei ole kaukana, ehkä kilometrin päässä ja näen  täältä jopa vanhan kotikatuni talot. En siltikään osaa henkisesti tai fyysisesti asettaa itseäni vielä tähän kaupunkiin tai entisenlaiseen elämääni. Ja toisaalta, tämä asunto on vain välipysähdys, sillä ensi keväänä muutan takaisin vanhaan kotiini. Uskottelen itselleni että kaikki on sitten hyvin. Teen vielä vuoden loppuun töitä korpimaille ja käyn siellä silloin tällöin. Mieleltäni olen siis vielä jumissa toisessa maakunnassa ja teen töitä kotona keittiönpöydän äärellä. Ulos lähtiessäni olen edelleeen aivan sekaisin ajasta, paikasta ja maasta. Viime yön aikana myrsky on tuntunut jopa puhaltavan takapihan kerrostalot eri paikkoihin. Ja tietenkin, jotta elämä uudessa lähiössä ei olisi liian helppoa, asuu vanha Kiusaukseni naapurirapussa. En tunne häneen enää mitään himoa tai halua. Katso

Oli aikoja, mutta ei monia

Ei kai minun pitäisi olla enää täällä. Minun olisi pitänyt kadota, lakata olemasta, paeta kun vielä oli mahdollisuus. Miksi täytyy omata tällainen velvollisuuden tunne joka vie lopulta itsetuhoon? Haluaisin tosielämässä olla niitä ihmisiä, jotka löytävät elämänsä tarkoituksen muuttamalla maalle elämään omavaraisesti. Nyt elämäni on surumielinen sävelmä, sekoitus kaihoa jossa soi Topi Sorsakoski ja Reijo Taipale. Näiden korpien yllä on jotain pahaa, joka syö sisintäni, repii vanhat haavat ja muistot auki. En tiedä miksi minun täytyy taistella tämän väliaikaisen työyhteisöni vuoksi näin paljon. Onko se sen arvoista, että olen koko ajan suistumassa uupumuksen puolelle? Lasken jäljellä olevia kuukausia ja uskottelen että ei se ole paljon. Täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. Ja samalla tiedän, etten olisi selvinnyt tänne asti ellei luokseni oli päätynyt uusi koditon kissa, jota pidän elossa ja joka pitää minut elossa. Puhun kissalleni aika ajoin oikeasta kodista, siitä joka on toisessa

Kissat kuolevat silmät auki

Tämä vuosi pahoinpitelee minua aivan liikaa ja elämä heittelee rekeen yhä vain lisää kiviä. Uuden työni stressi, väsymys ja raskaus ei ota hellittääkseen. Eikä se tee sitä koskaan, toivon vain että oikeasti kestän ensi vuoden loppuun saakka. Kun olen selvinnyt yhdestä koettelemuksesta juuri ja juuri, tulee vastaan uusi taistelu. Mutta nyt koko elämäni perusturva häviää. Jouduin tekemään elämäni raskaimman ja mielipuolisimman päätöksen ja katsomaan kalenterista mikä päivä sopisi parhaiten kuolemiseen. Elämäni ilo, valo ja rakkaus, kissani oli vakavasti sairas. Kaikki tapahtui niin nopeasti, oman muuttoväsymykseni rinnalla. Kasvain oli nopea ja aggressiivinen. Kuolema oli tullut lupaa kysymättä kylään asuntooni ja peloissani kuuntelin ja haistelin sitä. Miten monta kuolemaa olenkaan kohdannut aikuisena. Yhteistä niille on ollut se, että kissani on aina ollut kanssani. Nyt joudun kohtaamaan hänen kuolemansa, enkä käsitä miten kestän sen tässä vieraassa kaupungissa. Röntgenin ja

Syksy tekee puista äänekkäitä

Yhden normaalin viikon jälkeen tulee toinen, jonka seuraan liittyy tahmea, pettymyksen täyteinen ahdistus. En usko että koskaan pystyn tylsistyttämään olemiseni ääripäitä hyppimästä asteikon päästä toiseen. Rakastan tasapaksua arkea jossa voin altistaa itseni tietyille ärsykkeille. Kun joudun lähtemään pois kodistani tuntemattomiin olotiloihin, turvallinen arkeni katoaa, olen täysin suojaton kaikilta kohtaamisilta. Ihastun, rakastun, vihastun, ahdistun ja vetäydyn hetkessä. Viikonloput vietän turvassa asunnossani ja häivytän tämän vieraan kaupungin ympäriltäni. Naapurit jotka katsovat ohitseni tai lävitseni. Tämän pihapiirin lapset jotka rääkkääväät siilejä. Rappukäytävän kovat ja epäystävälliset äänet. Ne jotkut, jotka ovat ystävällisiä, kysyvät miten viihdyn täällä ja olenko löytänyt iltoihini tekemistä. En voi koskaan selittää heille tyhjäksi sitä, miten en tarvitse mitään täältä. Illat haluan olla yksin ja koota itseni. Ja sitten tämä, jonka haluan muistaa, mutta kaiken muun